Sabotaasia vai ei?

Tänään lähdin töistä jotain vartin yli kolme, ja ajettuani muutaman kilometrin alkoi kuulumaan kolinaa auton alta.

Pysäytin auton moottoritien reunaan hätävilkut päällä, ja konttasin myös tarkistamaan auton alustan. Ei mitään vikaa. Tarkistin renkaat, potkin niitä, ja heilutin autoa, mitä nyt pysyin. Ei mitään näkyvää/tuntuvaa/kuuluvaa ongelmaa.

Lähdin ajelemaan, ja sitten ei kuulunutkaan mitään muutamaan kilometriin. Sitten alkoi kolisemaan ja pysäytin taas hätävilkut päällä, tarkistin, heiluttelin autoa, potkin renkaita ja konttasin auton alle - enkä löytänyt vikaa.

Soitin sitten Janne-pojalleni, ja hän sanoi, että ajele hiljalleen Länsisalmen tielle, niin hänen yksi kaverinsa tulee katsomaan, mikä autoa vaivaa. Olin silloin Porvoon moottoritiellä pientareella vähän ennen Fazeria Kehä 3:lle menevän liittymän kohdalla, sata-parisataa metriä ennen ramppia.

No, lähdin lonkkasemaan sitten noin kymppiä-viittätoista moottoritien ramppia alas Kehä 3:lle aikomuksena kääntyä Länsisalmentielle seuraavista liikennevaloista.

Kivasti maata syleilevä ote noilla jarrulevyillä!

Pääsin hiljakseen ajaen risteyksen yli ja ryhmityin vasemmalle Länsisalmentielle. Sitten noin sata metriä ennen liikennevaloja rysähti - auto aurasi vasemmalta edestä asfalttia.

Hätävilkut olivat jo päällä ja ohjasin auton kaistan vasempaan reunaan matalan metallisen aidan viereen niin, että sain oven auki päästäkseni ulos.

Menin sitten katsomaan, ja näin kauhukseni, että auton vasen etuosa oli jarrulevyn varassa asfaltilla, ja rengas köllötteli noin kolme metriä auton takana metalliaitaa vasten. Onneksi vauhti oli niin pieni, että sain pysäytetyksi noin kolmen-viiden metrin matkalla.

Matkaa kaiken kaikkiaan siitä moottoritien pientareelta renkaan irtoamiseen on ehkä maksimissaan 500 metriä.

Menin katsomaan rengasta, ja siinä oli vielä kaksi pulttia jäljellä, olivat pysyneet rei'issään.

Mietin mitä minä tekisin, ja soitin uudelleen Jannelle. Hän suositteli hinausfirmaa, ja laittoi puhelinnumeron WhatsAppilla minulle.

Soitin, ja sieltä sitten tulikin nuorukainen reilun puolen tunnin kuluttua. Janne oli ehdottanut, että mies voisi yrittää laittaa renkaan takaisin paikoilleen, jos ei ole mitään mennyt rikki, ja niin tehtiinkin.

Odotellessani istuskelin tien reunan matalalla kaiteella, vastaantulevien kaistalle oli matkaa, koska välissä oli leveä suoja-alue.

Yksi auto pysähtyi sinä aikana kun odottelin, kysyi ruotsiksi tarvitsenko apua. Kai huomasi Ahvenanmaan rekkarit. Tarkoittaako tämä sitä, että me suomenkieliset emme oikein välitä muista, vai olemmeko arkoja kysymään, jos on pelko, että toinen ei ymmärrä suomea? Vai mistä tämä voisi johtua?

Olen huomannut saman asian Pimua ulkoiluttaessani. Keskustelen enimmäkseen ruotsia äidinkielenään puhuvien kanssa, kun kohtaan koiran ulkoiluttajia. Tämä on askarruttanut minua joskus. 

Löytyi vain kaksi pulttia

Olisin itsekin voinut laittaa renkaan paikoilleen, mutten saanut tunkkia alle, kun auto oli niin alhaalla, koska rengas puuttui.

Kun hinausauto saapui, hinurimiehelläkin tuli vähän tenkkapoo. Auto nostettiinkin sitten kahden tunkin avulla ylös, etuosan alle ei voinut laittaa tunkkia mataluuden vuoksi, ja siksi nostettiin ensin takarenkaiden edestä. 

Sitten otettiin molemmista takarenkaista yksi pultti, kun kaksi puuttui. Huomenna pitää hakea pultit taakse, ja pitää se autokin tarkistuttaa, ettei ole isompaa ongelmaa. Jarrulevyen reunat olivat vähän rosoiset.Mullakin oli kourat mustana, kun hinurimiehellä ei ollut neljää kättä. Jarrulevy piti saada kohilleen renkaiden kanssa, oli löysässä ja väisti koko ajan, ja minä sitten avitin.

Onneksi on vakuutus ilman omavastuuta tuollaista varten. Meni pari tuntia kaiken kaikkiaan ylimääräistä aikaa tuohon touhuun. Ajelin varovasti kotiin.

Just viikonlopulla tarkistin rengaspaineet yms. eikä ollut mitään erityistä.

Luulen, että Itäkeskuksessa on sabotoitu minun autoani! Miten se rengas muuten olisi irronnut, pultit siis olivat löysällä? Minähän olin tarkistanut ne muutamaa päivää aikaisemmin. Ei olisi ollut eka kerta kun minun ahvenanmaalaista autoani sabotoidaan!

Kiristin kaikki muutkin pultit, löysää ei kuitenkaan ollut muissa. Ajelin sitten kotiin Vanhaa Porvoontietä, eikä nyt kuulunut kolinoita eikä mitään muutakaan epäilyttävää. 

Olin tietenkin huolissani Pimusta, kun kotiin pääseminen viivästyi parilla tunnilla. Siellä se oli iloisena vastaanottamassa, eikä vaikuttanut olevan isompaa hätää. 

Minä pesin mustat kourani, ja lähdettiin sitten pyörällä kaupunkiin. Ajattelin, että repäsen oikein kunnolla, ja syön jokirannassa jollakin terassilla ruuat. Olin syönyt aamulla töissä yhden Reissumiehen kahdeksalta ja lounaaksi puolikkaan. Olin kotona vasta seitsemältä illalla, ja nälkä oli siis hirmuinen!

Selfie

No, kaupungissa menin sille terassille, missä ollaan ennenkin Pimun kanssa käyty syömässä. Sain ruokalistan eteeni, ja olin pyörtyä! Hirveät hinnat! Viime kesänä oli puolet halvemmat. Ja sitten tajusinkin, ettei ravintolan nimikään ollut enää sama. 

Lähdin vähin äänin pyöräilemään kotiin. Kaupunkiin tullessa olin ostanut Siwasta paketin grillimakkaraa. Annoin heti kotiin tultuani Pimulle yhden, ja sitten söin minäkin. Syönti meni siis puoli yhdeksään illalla! 

Punaisen nuolen kohdalla jäi matka kesken. Kuva: Google

On ollut tosi kuuma päivä! Moottoritien varressa hinuria odottaessa meinasi tulla jo liiankin kuuma siellä pakokaasujen joukossa.

Nyt olen ehtinyt jo juoda lasillisen punkkua tuoremehun ja jäiden kera.

Säikähdyttävä tapahtuma

Toinen juttu samalle päivälle! Johan nyt!

Kun olin käynyt pyöräilemässä Pimun kanssa, ja menin uudelleen ulos, talon takapuolella, mattotelineen vieressä makasi nuorehko mies ihan elottoman näköisenä. Tarkistin pulssin ja hengityksen. Miehellä oli naarmuja ohimossa ja silmä mustana. Kai tapellut viime yönä jossakin. Hain asunnosta puhelimen ja soitin hätäkeskukseen.

Kerroin mitä oli tapahtunut, ja sanoivat lähettävänsä partion, pyysivät odottamaan. Odotin ja odotin, ja odotin. Partiota ei tullut. Tarkistin välillä miehen kunnon.

Kaljaa ja ruokaa vieressä, ja liikaa alkoholia päässä
Laitoin kuvan päälle kukkasia, ettei ihmistä tunnista
kuvasta, vaikka uskonkin, ettei tunnista.

Mies alkoi osoittamaan elonmerkkejä, ja joku nainenkin tuli siihen, ja huomasi että mies oli joku tuttu. Hän yritti saada miestä elpymään huutelemalla "A..., mitä sinä tässä teet, nouse ylös", mutta mies vain örisi - näytti olevan sammunut. Nainen lähti tiehensä.

Kohta mies kuitenkin kauheasti öristen ja huitoen nousi ylös, ja nainen palasi. Kai se nainen oli jäänyt seuraamaan tilannetta. 

Mies sanoi naiselle kovaäänisesti öristen "siinähän se minun huora on" ja sitten "ai ei olekaan!" Ja mutisi jotain lisää huorasta. Kai erehtyi naisesta. Mies nousi kuitenkin ylös, horjahteli kaatui mattotelinettä vasten, ja lähti askeleita tapaillen naisen perään. Kun mies kaatui mattotelinettä vasten vaarallisen näköisesti, sanoin naiselle, että sehän tappaa vielä itsensä, sinun pitää tukea sitä. Nainen ei sanonut mitään.

Miehellä oli vieressä kaljapakki ja pussi, jossa jotain ruokaa, ja täysi reppu selässä. Nainen otti miehen kantamukset ja siitä he siirtyivät sitten viereiseen rappuun. 

Miehen ystävä, tämä nainen, ei noteerannut apuani mitenkään, ei ollut näkevinäänkään. Olisi voinut edes sanoa, että kiitti kun autoitte. Mutta kissa kiitoksella elää, jos edes kissa!

Poliisia ei kuulunut.

Kun odottelin poliiseja, huomasin, että olin hädissäni unohtanut avaimet sisään, eli en päässyt kotiin. Soitin huoltomiehelle, ja hän tuli kohta avaamaan. Kerroin, miksi olin pihalla, ja miksi avain oli jäänyt kotiin. Näytin ottamani kuvankin.

Tässä lähdetään mattotelineen
päältä hiukan horjahtelevin askelin

Huoltomies sanoi, ettei hän viitsi periä mitään sellaiselta, joka on kiltisti tehnyt kansalaisvelvollisuutensa, kutsunut apua ja itse jäänyt odottamaan ja unohtanut avaimet sisään kaikessa kiireessä ja hädässä. Heidän kuulemma pitäisi periä siitä 50 euroa. Kiitin vuolaasti että ymmärsivät asian.

Olisi se kumma, jos velvollisuutensa täyttämisestä joutuisikin maksamaan 50 euroa! Kiltteydestä sakotetaan joskus, mutta onneksi ei nyt.

Pääsin siis kotiin ja kohta kuulin avoimesta ikkunasta, kun naapurin pikkupojat huusivat pihalla, että nyt se poliisiauto tuli. Pojat olivat olleet siinä pihalla odottamassa poliisia minun kanssani, kun eivät suostuneet menemään poiskaan. Pojista se oli jännää. Riensin alas ja ulos ja kerroin poliisille mitä tapahtui, ja miksi ketään ei olekaan maassa makaamassa. Meni 45 minuuttia ennen kuin poliisi tuli. Ja resursseja pienennetään edelleen.

Turha hälytyshän tämäkin oli, mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä on tapahtunut, kun näkee ihmisen tuupertuneena maahan, naama on naarmuilla ohimosta, ja silmäkin mustana. Maallikon on vaikea tietää milloin tarvitaan oikeasti apua. En edes tiennyt, kuinka kauan mies oli maannut siellä. 

Myöhemmin olin naapurissa kutsuttuna vieraana syömässä näiden poikien isän luona, grillattiin parvekkeella. Kerroimme pojille, että voi käydä huonosti, kuten oli käynyt tälle maassa makaavalle, jos juo liikaa alkoholia. Pojat ovat 6-8-vuotiaita.

Pojat menivät sitten ulos leikkimään, ja he leikkivät nyt poliisia! 

Onnistunut pyöräretki

Tänään oli suorastaan hellettä

Viime kesänä en pyöräillyt Pimun kanssa juuri ollenkaan. Syynä oli se, että heti alkukeväästä Pimu säikähti pyörää niin paljon, ettei suostunut tulemaan lähellekään.

Pari pikkupoikaa kiusasi Pimua kaupan pihalla, kun olin itse kaupassa, ja pyörä kaatui sen päälle. Onneksi Pimulle ei käynyt kuinkaan, mutta sen jälkeen se ei halunnut nähdäkään pyörää.

Maiskis, hyvää, ruskeaa jokivettä!

Sain pojat kiinni itse teosta, ja toinen sitten surkeana kertoi, että oli sanonut kaverilleen ettei eläimiä saa kiusata. No, huonostihan siinä kiusaamisessa kävikin, kun jäivät kiinni. Toruin poikia, ja molemmat lupasivat, etteivät ikinä enää kiusaa eläimiä. Hyvä niin.

Tänään sitten ajattelin, että vaikka pakotan Pimun mukaan pyöräilemään. Se onnistuikin yli odotusten. Pimu oli hyvin epäluuloinen, mutta kun ei ollut sama pyörä, joka viime vuonna kaatui sen päälle, ehkä auttoi asiaa.

Sain narun kiinni pyörään, ja pidin sitä noin metrin pituisena. Pimu juoksi vierellä kiltisti, ei edes vetänyt narua kireälle. Minä lyhensin sitten narua, jos joku tuli vastaan.

Todella kiva, kun sain aloitetuksi pyöräilyn Pimun kanssa ilman että se oli kauhuissaan.

Käytiin ensin lähistöllä olevassa koirapuistossa, mutta siellä ei ollut ketään. Sen jälkeen pyöräiltiin rantaa pitkin kohti kaupunkia, Sakta Farteniin. Siellä nautittiin aurinkoisesta säästä, ja Pimu joi jokivettä. Mukana ollut puhdas vesi ei kelvannut, ilmeisesti ruskea jokivesi on paremman makuista.

Sitten jatkoimme kaupunkiin ja sieltä takaisin kotiin. Tuli noin 7 km ympyrä.

Että hymy voikin olla aurinkoinen, ja loistaa kauas!

Eilen töistä tullessani vastaani tuli somalinainen (ainakin pukeutumisen ja ulkonäön perusteella somali). Hänellä oli mukanaan kaksi poikaviikaria (5-6 v), jotka kulkivat edellä, ja rouva itse kuskasi jotain pienempää lasta kärryssä.

Poikaviikarit olivat niin suloisia, kauniita ja vilkkaita, että hymyilin heille koko naamallani. Kun sitten vilkaisin viikareiden äitiä, hän puhkesi niin leveään ja kauniiseen hymyyn, että se lämmittää vieläkin!

Somalit eivät varmaankaan ole tottuneet, että ihmiset täällä hymyilevät heille, yleensä se on päinvastoin.

Olen nähnyt ihmisten sylkevän heitä kohti, mikä mielestäni osoittaa suurta sivistymättömyyttä ja typeryyttä.

Eikä blogitekstiä ilman omaa viikariani! 

Yllättävä "löytö"

Talo nyt. Tämä on vähän räikeän

näköinen. Ehkä kuvaa on manipuloitu

hiukan.

Eilen vai olikohan se toissa päivänä siskontyttö laittoi FB:n seinälleni erään linkin ja kysyi: Raili - jotenki näyttää tutulta tää kämppä? Onko se juuri SE?

Ja OLIHAN SE  JUURI SE! Nimittäin talo, jonka olen suunnitellut, piirtänyt ja sisustanut, ja osin myös rakentanut. Tuossa linkissä on paljon valokuvia. Tässä aikaisempi juttu.

Harmillista, että ovat maalanneet talon noin räikeillä väreillä, ennen se oli suurin piirtein kallion värinen, ja piiloutui sopivasti luontoon.

Harmi kun ovat pilanneet talon osittain sisäpuoleltakin! Keittiössä oli keraaminen liesi, nyt ihan tavallinen.

Talo ennen. Tämä kuva on otettu
kun oli pilvistä ja harmaata.

Mustasta kivestä tehdyt tasot sekä keittiössä että kylppärissä olivat kauniit. Kivitasoissa kimaltelivat spektroliitit pieninä sateenkaaren värisinä pilkkuina. Kylppärissä se oli erityisen hienon näköinen valkoisen marmorin kontrastina.

Halusin, ettei siinä talossa olisi liikaa saunamökin tuntua, vaikka halusinkin, että siinä on paljon puupintaa, koska se on niin luonnollinen ja kaunis materiaali. Mutta liika on aina liikaa.

Kylppärin vihreä taso on suorastaan hirvittävä ja halvan näköinen, keittiönkin kyllä, ei sen puoleen. Mutta makuja on moneksi, eikä talo ole enää meidän.

Sininen kukkatapetti on vielä sama yläkerran makkarissa. Mulla on tällä hetkellä samaa kuviota oleva sängynpeite omassa makuuhuoneessani. Tilasin tapetit ja kankaat sekä tyynyliinat yms. Englannista, kylläkin K-Raudan kautta. Minulla on silloin hankitut kaikki kankaiset jutut täällä. Jokaisessa huoneessa oli oma, hillitty väriteemansa, ja niihin kuuluivat myös tekstiilit tapettien kuvioiden mukaan.

Muitakin tapetteja on jäljellä. Minä olen tapetoinut suurimman osan huoneista itse.

Hirret haettiin erään sukulaisen maatilalta pohjoisesta, ja ostettiin myös valtiolta samalla alueella. Puut olivat hakkuissa kasvamaan jätettyjä ylispuita. Ne sai kaataa, kun ne olivat siementäneet hakkuualueen, ja pientä männyntainta oli alkanut kasvamaan.

Minäkin kaadoin yhden puun, että voin kehua, että olen ollut puun kaadossa, moottorisaha oli kyllä melkoisen painava nykyisiin verrattuna.

Porealtaassa on juotu jokunen lasillinen shamppanjaa! On olemassa muutama kuvakin, mutten löytänyt niitä tähän "hätään"!

Talo oli Venäjän federaation omistuksessa vuosia, mutta kai se on luopunut siitä. Itse asuimme tässä talossa reilut kaksi vuotta.

Aikaisempi juttu

Mummon murheet

Viime viikon lopulla tapasin taas erään mummon Pimua ulkoiluttaessani. Hänellä on hiukan Pimua pienempi koira, ja ne ovat hyviä kavereita keskenään. Näemme usein ulkoilureiteillämme.

Tämä rouva on mummoikäinen, mutta erittäin elegantti nainen, pitkä, hoikka, tyylikkäästi pukeutuva, reilusti yli seitsemänkymppinen leskirouva. Ei ollenkaan sellainen, joka sopii yleiseen kuvaamme mummoista. Mutta mummo hän siltikin on. Tällä kertaa hänellä oli farkut jalassa. Voi että kadehdin hänen kroppaansa!

Tämä rouva tuntui hyvin surulliselta.. Hän alkoi kertomaan minulle ongelmistaan, lähes itkien.

Mitenkähän ihmiset kertovatkin minulle aina ongelmistaan? Ei se minua haittaa, haluankin auttaa, jos vain voin. Monesti pelkkä kertominen auttaa.

No, anyway, rouva kutsui minut kylään ja minä lähdin, en ole käynyt hänen luonaan ennen. Lähdin, koska tuntui, että rouva tarvitsi tukea ja halusin auttaa.

Rouva sanoi, ettei hän ole saanut nukkua rauhassa. Hänen huoneistoonsa kuulemma tunkeutui joku ihminen yhtenä yönä, ja hän pelkää nyt mennä nukkumaan. Hän oli raahannut huonekaluja oven eteen, ettei tunkeutuja pääsisi sisään uudelleen.

Rouvan mukaan tunkeutuja on hänen psyykkisesti sairas tyttärensä, tällä on avain, eikä hän kuulemma ole saanut avainta pois häneltä. Nyt joka ilta nukkumaan mennessään hän siirtää jonkun huonekalun oven eteen.

Rouva kertoi, että tytär oli vienyt hänen rahansa lipastosta ja penkonut tavaroita, eikä hän itse ollut uskaltanut nousta sängystä kieltämään.

Voi että minua säälittää tämä rouva. Mietin, että onko hän vainoharhainen, vai onko tämä totta. Vanhoilla ihmisillähän voi tulla muistihäiriöitä ja vainoharhaisuutta saattaa olla senkin takia. Hän on itse kertonut, että hänellä on joskus vaikeuksia muistaa asioita, mutta niin on monella muullakin. Minut ja Pimun hän kyllä muistaa aina, ja muistaa milloin olemme tavanneet ja mitä on puhuttu. Hän ei vaikuta sekavalta ollenkaan, päin vastoin, paljon terävämmältä kuin monet muut saman ikäiset.

Tosiasia on kuitenkin, että tämä vanha rouva on huolissaan ja hyvin peloissaan.

Neuvoin häntä laitattamaan oveen turvaketjun. Jos joku avaa oven, hän ei silti pääse sisään, jos turvaketju on päällä. Kerroin mistä sellaisen voi saada. Ja käytiin katsomassa, miten se toimii. Minun ovessani on nimittäin sellainen ja hän tuli katsomaan. Kerroin myös, että minun luokseni saa tulla milloin tahansa, jos olo tuntuu turvattomalta tai on huolia ja tuntuu siltä, että pitää purkaa niitä.

Tässä näkyy saamani keramiikkaruukku (tumma) ja sen
vieressä keramiikkaruusu, jonka sain

Tämä rouva on aikaisemmin kertonut, että toinen tytär on ottanut häneltä auton avaimet pois, eikä anna ajaa autoa. Hän on hyvin loukkaantunut ja pahoillaan siitäkin.

Hän oli ajanut kerran tyttären mielestä liian lujaa valtatiellä, 80 rajoitusalueella, tyttären ohi, kun tämä körötteli alle kuuttakymppiä. Tämä vanha rouva sanoi, ettei hän halua olla tien tukkona, ja että hän ajaa rajoitusten mukaan, ei liian hitaasti, muttei ylinopeuttakaan.

Rouvalla ei siis ole oma autonsakaan käytössä, kun toinen tytär on ottanut avaimet häneltä lupaa kysymättä, kunnioittamatta äitinsä päätösvaltaa omista asioistaan. Kertomansa mukaan häntä ei ole määrätty holhoukseen eikä edunvalvojaa ole määrätty. Ajokorttitestissä hän on kuulemma pärjännyt, eikä häneltä ole kielletty ajamista. Nainen on surullinen ja hyvin loukkaantunut tästäkin.

Rouva kertoi myös, että hänen poikansa oli tehnyt itsemurhan nuorena, ja suru on suuri edelleen. Tottakai on, ymmärrän täysin!

Aviomies oli ollut väkivaltainen ja poika hyvin herkkä ihminen, taiteilijaluonne. Rouva kertoi, että poika ei ilmeisesti jaksanut sitä elämää, mikä heillä oli ollut ja teki ratkaisunsa kolmikymppisenä. Aviomies on ollut varakkaasta suvusta ja perhettään tyrannisoiva, kuulemma ruotsinkielinen. Tuskin se ruotsinkielisyys on asian ydin, mutta rouva kertoi, että mies halveksi häntä, eikä hyväksynyt hänen tapojaan ja ajatuksiaan, ja oli väkivaltainenkin. 

Meillä Suomessahan väkivalta naisia ja lapsiakin kohtaan on Euroopan huippua, vastikään tulleen raportin mukaan. Tämä raportti saikin minut muistelemaan viikon takaista "mummon" tapaamista. 

Ei tämän rouvan elämä olekaan niin auvoista miltä päälle päin näyttää, elegantista olemuksesta huolimatta.

Hänellä oli kaunista ja arvokasta taidetta seinillä, nimekkäiden taiteilijoiden tauluja, pieniä veistoksia ja grafiikkaa, sekä hänen itsensä maalaamia tauluja, keramiikkaruukkuja ja veistoksia. Koti on kaunis, tilava ja valoisa, aistikkaasti antiikkihuonekaluilla kalustettu, ja hyvin siisti.

Rahaongelmia tällä mummolla ei aivan ilmeisestikään ole, mutta ei se raha tee onnelliseksi.

Hän oli niin onnellinen siitä, että saattoi puhua ongelmistaan minulle, että hän halusi antaa lahjoja minulle. Yritin estellä, mutta hän vaati että saa antaa jotain pientä lahjaksi, kun hän on niin helpottunut, kun sai puhua jonkun kanssa.

Sain hänen itse tekemänsä keraamisen ruusun ja myös kivan ruukun. Viime keväänä hän ilmestyi oveni taakse juuri leivottujen karjalanpiirakoiden kanssa, ja kerran lämpimien pullien kanssa. Tämä rouva on todella kiva ihminen, pidän hänestä.

Ei se raha aina tuo onnea, vaikka helpottaakin arkielämää.  

Mummokeikaus ja shoppailua

Kyllä minua lennätettiin oikein kunnolla. Vieläkin tuntuu aika kipeältä!

Kävi  nimittäin niin, että kun kävelin olohuoneesta keittiöön, huomasin yhtäkkiä luistelevani Pimun puruluun päällä pitkin parkettia ja lopulta keikahdin kyljelleni makuuhuoneen ja eteisen välimaastoon.

Siinä ilmalennon aikana ehdin kuitenkin miettimään, miten kaadun, ja onnistuinkin putoamaan melko tasaisesti.

Löin lonkkani tosi kipeästi ja olin jo lähes varma että nyt tuli se mummokeikauksen tavallisin seuraus, eli reisiluunkaulan murtuma. Käteenikin sattui, mutta ei ranteeseen, vaan koko alueelta kämmensyrjästä kyynärpäähän.

Aikani siinä voivoteltuani – poikakin siihen ehätti huolestuneena, ja tottakai Pimu  – järjestelin vähitellen luuni paikoilleen ja pääsin ylös ihan omin voimin.

Olin "laskeutunut" siten, että käsivarsi otti tasaisesti vastaan. Ehkä se pelasti myös lonkkamurtumalta. Ja tietenkin se, että liikun paljon ja syön tarpeeksi luita vahvistavia ruoka-aineita, eli luusto on kunnossa.

Kyllä se lonkka on vieläkin melko kipeä, en voi kävellä ontumatta. Nukkuminen on hankalaa, kun voin nukkua vain selälläni. Jos nukun jommalla kummalla kyljellä, lonkkaa alkaa särkemään huolimatta vahvasta Panacodista. Käsivarsikin on arkana.

Onneksi selvisin vain säikähdyksellä kivulla.

Ei kuvaa ilman uteliasta Pimua!
Kuva hämää, vihreä väri on paljon
syvempi ja tummempi, ja punainen
ei ole noin kirkas.

Mitä on muuten shoppailu? Minä en oikein tiedä, kun en yleensä shoppaile. Mutta luulen, että shoppailin tänään, kun kävin kaupassa. Menin Lidlin vieressä olevaan Robin Hoodiin hakemaan paistinpannua. Ja löysinkin sen. Mutta sitä ennen onnuin vaateosaston kautta (minkä teen äärimmäisen harvoin) ja näin mieleiseni malliset Polan pitkikset. Ja eiku kokeilemaan.

Mitä ihmettä? Ne olivat aivan sopivat, eivät edes liian pitkät, tai reisistä liian löysät, kuten tavallisesti. Ja ne olivat kaiken lisäksi puoleen hintaan! Värikin oli sopiva, tai oikeastaan kaksi, punainen ja vihreä. Niinpä ostinkin kahdet pitkikset kerralla, ja sain ne yksien hinnalla. Siis kahdet alle kolmellakympillä! Ei oo totta!

Eikö tämä ole shoppailua?

Ja se paistinpannu sitten! Sekin oli puolella hinnalla, ja minun mielivärini, eli punainen. Pannussa on valkoinen, keraaminen paistopinta ja siihen kuuluu lasinen kansikin.

Voi että olen tyytyväinen, vaikka lonkkaa särkikin aika reippaasti, kun kävin kierroksen siellä kaupassa, kävelin ontuen kuten monet vanhat muorit ainakin. Ja ruokaakin piti hakea Lidlistä.

Nyt sitten istun toisella kankulla, kun koko kankulla ei voi istua!

Kevään merkit

Talvi on jo ohi, ainakin vaikuttaa siltä. Oikeaa talvea ei kai itse asiassa ollutkaan, muutaman viikon pätkä parinkymmenen asteen pakkasta ja siihen se jäi, ei tullut luntakaan. Alkutalvesta tuli pari senttiä joka suli heti ja helmikuun alussa satoi lunta kahteen otteeseen, kaiken kaikkiaan ehkä noin 5 senttiä täällä Porvoossa. Sekin suli suurimmaksi osaksi pois samantien.

Lauantain kävelylenkki, palaamassa metsästä kotiin

Enää on jäljellä vain pieniä lumiraitoja kävelyteiden varsilla. Helsingissä ei ole lunta näkynyt ollenkaan moneen viikkoon sillä reitillä missä kavelen metrolta töihin.

Märkää on sen sijaan ollut, kuin syksyllä. Oikea talvi olisi varmaan ollut mukavampi, mutta menihän se näinkin. Toivottavasti ei enää tule takatalvea.

Kevään merkit ovat olleet ilmassa jo viikkoja, kasvit ovat jo tehneet versojaan, talitintit laulavat täysin rinnoin, ja joulukuussa kadonneet harakat ovat palanneet. Pimukin sai taas takaa-ajettavaa kävelylenkeille. Varikset ovat jostakin syystä poissa.

Pimu, Knutsboda, Ahvenanmaa, parisataa metriä talostammme

Naakat parveilivat iltataivaalla sankoin joukoin jokunen viikko sitten "keskustellen" suureen ääneen. Niitäkään en ole nähnyt pariin viikkoon. Kai ne ovat löytäneet paremmat ruokapaikat. Varmaan moni naakka jäi tänne talvehtimaan, kun talvesta ei tullutkaan kylmä. En ole kokenut moista parveilua ennen.

Aamuisin on valoisampaa muttei niin valoisaa, että voisin lähteä aamulenkille läheiseen metsään, mutta kohta sekin on mahdollista. Kun tulen töistä kotiin, on jo niin valoisaa että Pimun kanssa lähdetään metsään lenkille. On se niin mukavaa kuunnella lintujen touhukasta laulua, tuulen keväistä suhinaa puiden latvoissa ja nauttia metsän rauhasta.

Kuvattu Knutsbodassa, alle kilometri talostamme 5.3.2012.

Koska meren rantaan on pitkä matka, metsä on se paras vaihtoehto rauhoittumiseen työpäivän päätteeksi. Onneksi täällä on metsä ihan nurkan takana, vaikka asunkin kerrostalossa. Metsässä tulee harvoin ketään vastaan, siellä risteilee niin paljon polkuja, että kaikki mahtuvat omaan rauhaansa. Joskus tulee joku koira omistajansa kanssa, ja siinä sitten vaihdetaan hyvät päivät ja useimmiten muutama muukin sana.

Ahvenanmaalla oli helppoa kävellä meren rantaan, kun se oli niin lähellä.

Moni sanoo että Etelä-Suomessa katsotaan pitkään sellaista ihmistä, joka juttelee tuntemattomille. Minä juttelen siltikin, ja minusta tuntuu, että ihminen on monesti iloinen, että joku puhuu hänelle. Ehkä ihmiset ovat ujoja ja arkoja, tai pelkäävät juuri hassuksi leimaamista! Pohjoisessa ja itäisessä Suomessa ei tarvitse ajatella sellaisia asioita, puhuminen vieraiden kanssa sujuu kuin luonnostaan. Tottakai sielläkin on ujoja ja arkoja ihmisiä, mutta monesti se on vain pintaa - ja onhan siellä puheliaitakin ihmisiä, minä olen tavannut monta! Ihminen on laumaeläin ja haluaa kommunikoida toisten kanssa. Moni menee araksi jo sen vuoksi, että on yksinäinen, asuu yksin, eikä ole paljon tuttavia eikä sukulaisia lähistöllä.

Erikoista minusta on ollut se, että useimmat, jotka alkavat juttelemaan kun kuljen Pimun kanssa, ovat ruotsinkielisiä. Mistähän se johtuu? Tottakai minä sitten vastaan heille samalla kielellä.

Tämä kuva on otettu 5.3.2012 Ahvenanmaalla lähellä taloamme.
Siinä on joku kiinnittänyt kävyn tosi tiukkaan tuohon
puupölkkyyn. Liekö ollut orava asialla? 

Juttelen lähes joka päivä erään venäläisen naisen, Natashan, kanssa, suomeksi kylläkin. En osaa niin hyvin venäjää, se vähä mitä olen osannut on unohtunut jo vuosia sitten. Natashalla on pieni valkoinen koira, Pusha, joka on ystävystynyt Pimun kanssa.

Natasha kertoi eilen, että he tapasivat erään pikkukoiran asuintaloni lähettyvillä. Pusha-koira ei ollut ollut näkevinäänkään sitä toista koiraa, se oli vain tuijottanut taloa kohti, missä minä asun. Oli odottanut Pimun tapaamista. Satuimme olemaan eri aikaan liikkeellä sillä kertaa. Pusha kuulemma kieltäytyy joskus lähtemästä kotiin, jos ei ole tavannut Pimua kävelyreissulla, se pitää lähes vetää kotiin, kun se yrittää pysyä talomme kulmalla, jos vaikka Pimu ilmestyisikin sieltä. He asuvat viereisessä talossa.

Kerran he tulivat minua vastaan, kun olin tulossa töistä. Pusha innostui hirveästi, kun kuuli ääneni, mutta sitten se alkoi katselemaan ympärilleen kuin jotain etsien. Pimu ei tietenkään ollut mukana, ja Pushan mielenkiinto lopahti siihen. Hauska juttu sinänsä.

Eilen Pimu sai leikkiä samassa rapussa asuvan Rolle-koiran kanssa. Se on jo vanha, eikä jaksakaan kovin paljoa enää, mutta eilen sekin innostui kun Pimu on sellainen hulivili. Pimulla on siis kaksi kaveria ihan lähistöllä, molemmat pienempiä kuin se itse.

Tänä aamuna, sunnuntaina, tehtiin pitkä lenkki metsässä, lauantain lenkki oli lyhempi. On se jännää, että kevään tuntee jo siitä, miten tuuli suhisee puiden latvoissa, se kuulostaa erilaiselta kuin muina vuodenaikoina.

Sää on hiukan harmaa, mutta kuiva ja lämmin, oli ihanaa tehdä hiukan tavallista pitempi lenkki luonnossa.

Rakkaustarinako?

Vai mainoksen uhri?

Menen aamuisin metrolla Kampista töihin. Bussi Porvoosta menee Kamppiin, ja sieltä nousen ylös ja sitten taas alas toiselle puolelle metroasemalle.

Kun bussiaseman puolelta nousee ylös, niin siinä ylhäällä on joka aamu joku ihminen jakamassa Metro-lehteä.

Minä aina hymyilen, toivotan hyvää huomenta ja otan lehden. 

Viime aikoina siinä lehden jakajana on ollut mies, lähes ikäiseni. Hän on ollut niin hymyileväinen ja iloinen, että itsekin tulen väkisin vieläkin iloisemmaksi. Vai onko siksi iloinen, kun minä niin pirteän iloisena aamuisin tervehdin häntä? En tiedä.

Yleensä siinä on ollut nainen jakajana - miellyttävä ja hymyileväinen hänkin, ja kaunis. 

Nämä jakajat ovat vietnamilaisia, tai muita aasialaisia, en tiedä mistä maasta. Kuitenkin heillä on aina iloinen ilme kasvoillaan. Toisin kuin suurella osalla Kampissa kulkijoista.

Minusta on mukavaa ottaa vastaan lehti juuri heiltä. Onhan niitä lehtiä metrolle menevän portaikon yläpäässä olevassa telineessäkin, mutta ihmiskontakti on aina hauskempi.

Eräänä aamuna Arla tarjosi mainostarkoituksessa proteiinipitoista maitorahkaa lehden mukana. Ja tottakai minä otin purkin mukaan. Oli kiva välipalana töissä. 

Jokunen viikko sitten Helsingin Sanomat
tarjosi heijastimia Metron mukana.
Se on käytössä, on nimittäin tosi hieno!

Nyt perjantai-aamuna olikin sitten Lambilla Ystävänpäivän kunniaksi tarjolla vessapaperia rakkausteemalla.

Näin jo kaukaa, kuinka se mies tarjosi jokaiselle yhden vessarullan lehden mukana. Vessarullassa oli teksti "Pieniä suuria rakkaustarinoita joita sinä ja minä kirjoitimme". 

Minä menin sinne käsi ojossa ottamaan lehteä kuten tavallista, tervehdin ja hymyilin kuin itse aurinkoinen. Olen aamuisin aika pirteä. 

Sain sitten sen vessapaperirullankin siinä. Sitten mies tuli perääni, ja työnsi vielä toisenkin rullan kainalooni hymyillen jos mahdollista vieläkin leveämmin ja taputti olalle. Minä kiitin kauniisti. Teki mieli halia, mutta mitä hän olisi siihen sanonut?

Olihan se mukava episodi ja teki iloiseksi. Jospa minäkin annan iloa tälle miehelle kun hymyilen, tervehdin ja kiitän kauniisti?

Tämä oli minun pieni kanssaihmisrakkaustarinani. 

Ei blogitekstiä ilman Pimun kuvaa, tietenkään! 

Enhän minä yksinkertaisesti voi kirjoittaa blogia kirjoittamatta Pimusta, rakkaasta ystävästäni ja seuralaisestani! Se on niin ihana, elämäa sulostuttava karvaturri! 

Kuvassa se katsoo ulos ikkunasta tänä aamuna, kuuli jonkun koiran haukkuvan. Pimulla on nahkainen palli ikkunan edessä, että se pääsee arkisin katsomaan ulos ikkunasta, kun olen töissä. Ikkunalaudallekin on raivattu rako, etteivät kukat pääse estämään näkemistä. Eipä tule niin tylsää, kun näkee ulos.

Tänä aamuna oli todella mukava sää lähteä pidemmälle lenkille Pimun kanssa. Metsäpolut ovat olleet käytössä koko talven, joten kiersimme tunnin lenkin metsässä. Aamuisin töihin lähtiessä on vielä niin pimeää, että kävelen läheisen omakotitaloalueen kaduilla ja puistoissa, joita täällä riittää. Mutta nyt oli metsäpolkujen vuoro. Ehkä menemme vielä koirapuistoonkin tänään.

Alkukesä 2013. Nyt tilanne on aivan toisin, nyt seisotaan
vierekkäin  iloisesti  jutellen bussia odottaessa.

On se jännää, kun ihmiset ovat niin juroja ja katselevat vain maahan kun kohtaavat toisiaan. Kuten aikaisemmin olen kertonut, sellainen tilanne oli aikaisemmin myös bussipysäkillä, josta lähden aamuisin töihin.

Ennen siellä oli neljä-viisi ihmistä parin metrin päässä toisistaan, selät käännettyinä pois ja katseet maassa tai kännykässä.

Nyt asiat ovat aivan toisin. Kun tulen pysäkille, siellä tervehditään iloisesti ja jutellaan niin, ettei bussin odottaminenkaan tunnu piinalta edes kovassa pakkasessa tai sateella. En tiedä onko minulla osuutta asiaan, mutta helmikuussa tilanne oli aivan toisin, ja siitä se sitten vähitellen muuttui ja kesän jälkeen kaikki bussin odottelijat ovat ottaneet osaa jutteluun. Kai se iloisuuskin tarttuu siinä kuin pahantuulisuuskin. Ihmiset ovat myös arkoja ja ujoja, jonkun täytyy murtaa jää.

Rakkaudentäyteistä viikonloppua kaikille lukijoille!

Tulihan sitä lunta meillekin!

Pimu kuulee jonkun koiran haukuntaa

Koko syksy ja talvi eiliseen saakka on oltu lähes ilman lunta, vain pari senttiä höttölunta on ollut maassa. Kylmää kyllä on ollut.

Eilen aamulla, kun lähdin Pimun kanssa aamulenkille, huomasin, että lunta oli tullut aika paljon yön aikana. Heräsin aamulla aikaisin traktorin ääneen, mutten kuvitellutkaan, että siellä oltiin aurauspuuhissa.

Ruusunmarjat ovat herkkua

Lapset juoksentelivat innoissaan lumessa. Olipa puiston reunaan kasattu parimetrinen lumikasakin lasten iloksi, traktori oli siellä kasaamassa lisää lunta.

Pimu innostui lumesta, niin kuin aina, ja juoksi edestakaisin, suu auki auraten lunta suuhunsa.

Hmmmm... makeita hajuja

Yhden yön lumisatoa

Tehtiinkin sitten mukavan pituinen lenkki, ei kuitenkaan lähdetty metsäpoluille tällä kertaa, koska siellä oli varmaan liikaa lunta.

Kukkulan kuningatar

Tänä aamuna mentiin kuitenkin metsään asti. Ja olihan siellä muutama koiran ulkoiluttaja jo ehtinyt tamppaamaan polun. Oli silti vähän hankalaa kulkea, kun sitä lunta oli jonkin verran, mutta olipahan tehokkaampaa kuntoilua!

Makeita hajuja takaisin tullessakin

Nyt kun on saatu lunta, se voisi pysyä pari viikkoa, ja sitten olisikin jo kevään vuoro - ja kesän!

Kävimme edellisenä sunnuntaina kävelyllä Humlan ulkoilumajalla. Se on talvisin hiihtolenkkien levähdyspaikka, ja siinä on kahvila. Ystävättäreni pitää kahvilaa siellä aina sään ollessa sopiva.

Ihan kuin kuuluisi haukkua jostakin...

Ennen asuin aivan valaistun hiihtoladun vieressä, tontiltamme pääsi latua pitkin Humlaan ja sieltä eri pituisille lenkeille. Lyhin lenkki on viisi kilometriä. Minä hiihdin sen useimmiten kaksi tai kolme kertaa, tai sitten tein pidemmän lenkin, josta tuli lähes 20 kilometriä, taitaa se latau olla nimeltään Holken.

Nyt ei ollut hiihtäjiä, kun ei siellä ollut luntakaan vielä silloin. Ehkä nyt sitten on.

Kyllä siellä vaan joku haukkuu

Kaarina tarjosi pullakahvit, ja Pimukin sai tulla kahvilaan sisälle, kunhan ei mennyt keittiöön. Siinä sitten turistiin ja aika kului mukavasti. Sitten kävelimme takaisin kotiin. Menin ensin autolla lähemmäksi majalle johtavaa autotietä, ja kävelin loppumatkan. Kotoa olisi tullut kävelymatkaa lähes kymmenen kilometriä.

Pitääpä tarkistaa tuleeko sieltä joku haukku

Kyllä siellä on joku! Täytyypä räyskyttää tiedoksi että minä määrään tällä polulla

Melkein takaisin kotona

Matkalla Humlan majalle edellisenä viikonloppuna

Vielä kilometri matkaa Humlan majalle

Tämä löytyi kun googlasin "Humlan maja".
Taitaa olla Kaarina  tuossa tiskin takana.
Tässä Porvoon kaupungin infoa Humlan majasta.

Piknikillä jokirannassa uuden vuoden aattona

On se jännää, että nyt on niin lämmin joulukuu. En ole varma olenko koskaan nähnyt täysin lumetonta joulua.

Porvoojoki kuvattuna kävelysillalta. Keskusta on
vasemmalla ja piknik-paikkamme takaoikealla.

Oli niin hieno sää, että "tytöt" keksivät idean lähteä piknikille Porvoojoen rantaan. Ja sehän toteutettiin! Olen iloinen, että minut kutsuttiin mukaan!

Kävelin Pimu-koiran kanssa Kevätkummusta kaupunkiin ja kävelysillan yli jokirantaan.

Siskon tytär avasi skumpan

Sieltä ne "tytötkin" sitten ilmestyivät, yksi heistä siskoni ja toinen siskon tytär, lisäksi kaksi muuta mukavaa leidiä oli mukana. Minä ja siskoni oltiin porukan vanhimmat, pari-kolmekymmentä vuotta vanhempia kuin muut.

Olihan se jännää asettaa viltti vihreälle nurmikolle ja kattaa siihen sitten salaatit ja viinit, kahvi ja kakku ja mitä siinä nyt olikaan.

Oli meillä kynttilätkin viltin ympärillä tunnelman luojana ja valon lähteenä. Ei siellä kyllä ihan pimeää ollut, kuvat hämäävät hiukan.

Ruokaa oli riittävästi ja se maistui hyvältä! 

Pimu oli vähän ihmeissään, että mitä nyt tapahtuu, mutta äkkiä sekin sopeutui, ja alkoi haukkumaan ohi kulkevia koiria. Eräs englantia puhuva nuori mies koiran ja pikkutytön kanssa tuli oikein juttelemaan, ja antoi koiransa leikkiä Pimun kanssa. Ja pikkutytölläkin kiinnosti Pimu kovasti. Ja Pimullahan ei ollut mitään mukavaa seuraa vastaan! Haukkukin loppui heti, kun oli saanut vähän haistaa vierasta koiraa.

Vilttien alle laitoimme roskasäkit, etteivät viltit kastuisi.

Ohikulkijat hämmästelivät meitä, kun istuimme siinä vilttien päällä nurmella syömässä, ja ihan jokainen toivotti meille hyvää uutta vuotta!

Siis suomalaisetkin! Se vähän ihmetytti! Minullahan on kokemuksia bussipysäkkikäyttäytymisestä, ja ne ovat sellaisia, että käännetään selkä ettei vain tarvitsisi tervehtiä!

Eräskin vanha herra katsoi meitä kummissaan, ja näytti siltä ettei hän oikein tiedä mitä ajattelisi meistä. Olimme kuitenkin selvin päin, emmekä remunneet, niin kai se sitten ratkaisi, että meille voi sanoakin jotain. ☺

Ruoho on vihreää. Taustalla näkyy Porvoo joen
toisella puolella.

Kun hän tuli meidän kohdalle, ja oli jo melkein ohi, hänkin toivotti iloisen näköisenä hyvää uutta vuotta meille. Ja me kuorossa toivotettiin hyvää uutta vuotta hänelle.

Se viltille asettautuminen ei kyllä käynyt niin ketterästi kuin kolmekymmentä vuotta sitten, mutta onnistui se kuitenkin! Ja vielä hankalampaa oli se viltiltä nouseminen, ensin konttausasentoon ja sitten ponnistus käsien avulla ylös! Vanhuus ei tule yksin! Niin se vaan on - muttei se silti menoa haittaa!

Skumppaa.
Kuvaaja: Liisa Lipponen (sisko)

Siellä viltillä sitten istuskeltiin ja syötiin eväitä. Tietenkin juotiin skumppaa ensin, sehän kuuluu uuteen vuoteen.

Olin kyllä kuvitellut, että joku muukin olisi keksinyt piknik-idean, mutta me olimme ainoat.

Minulla oli 2,5 dl punkkua mukana pienessä muovipullossa, mutta en muistanut juoda sitä, kuohuviini riitti hyvin. Tyypillistä minulle! Joskus otan kotonakin lasillisen punaviiniä ja sitten unohdan juoda sen. No, eipä se iso vahinko ollut! Join sen sitten kotona!

Tulihan sitä kävelymatkaakin reilut seitsemän kilometriä, siis edestakaisin.
Olinpa minä reipas!

Tässä epäselvässä videossa näkyy myös Pimua tervehtinyt valkoinen koira. Se on suurin piirtein saman kokoinen kuin Pimukin, ja saman näköinenkin. Oli kiva kontrasti. Harmi kun kamera ei onnistu hämäräkuvauksessa. Isäntä puhui englantia ja hänellä oli pikkutyttö mukanaan.

Laali-täti on hyvin vihainen!

Eihän näin 1. Adventtina saisi olla vihainen, mutta kun vihastuttaa muutamien ihmisten välinpitämättömyys! 

Nyt viikonlopulla on pari uutta asukasta tullut taloon, ja pari muuttanut pois.

Tällaista jälkeä roskiksella! Ovatko pois muuttaneet jättäneet roinansa, vai ovatko uudet muuttajat sen tehneet - vai muut asukkaat, jotka ovat uusineet sisustusta?

Nämä ovat ilmestyneet viime yönä, lukuunottamatta sohvaa, joka ilmestyi edellisenä yönä.

Minusta ei kuulu sivistykseen heittää  roinaa tällä tavalla 

Käyn roskiksella joka päivä, kun jätän kompostiin Pimun jätökset lenkin jälkeen.

Surkeaa, että ihmiset sotkevat tuolla tavalla! Me muuthan maksetaan myös näitä siivouskustannuksia korkeina vuokrina! Tässä melko lähellä on keräyspiste mihin noita voisi jättää ihan ilmaiseksi!

Ja roinat on kaiken lisäksi laitettu ihan säiliöiden eteen hankaloittamaan roskien jättämistä.

Toinen ongelma on ollut kompostisäiliön kanssa. Ihmiset sotkevat sen niin pahasti, että on vaikeaa avata kansi likaamatta käsiään. En ymmärrä, miten riisinjyvät, kastikkeet, lihapalat yms. joutuvat kompostin kannen päälle! Eikö niitä pusseja voisi sulkea kunnolla? Tai jos pussi meinaa hajota, voisi laittaa toisen siihen päälle, niin minä teen. Linnut eivät niitä levitä, koska kansi on kiinni, se ei pysy auki, koska se on tehty sellaiseksi.

Tämähän on kohta kuin Karibian Puerto Ricossa, missä rannat olivat täynnä roinaa; jääkaappeja, pakastinkaappeja, televisioita, sänkyjä, patjoja... you name it!

Mihin se suomalaisten sivistys on kadonnut? Minusta kuuluu sivistykseen myös tällaisten asioiden ymmärtäminen - ettei noin vaan voi ympäristöään roskata ja jättää omat jätteet toisten pois korjattaviksi.

Kiva graffiti

No, on tässä kivaakin tapahtunut, löysästi liittyen tähän samaan asiaan.

Kävin kävellen kaupungilla Pimun kanssa eilen, lauantaina. Menin kirjastoon lainaamaan muutaman kirjan. Matkalla kirjastosta takaisin huomasin jonkinlaisen sähköpääkeskuksen, tai mikä se nyt lieneekään. Se oli tosi nätti, peitetty kivalla graffitilla. Tuon perustuksen kun vielä älyäisivät maalata vaikkapa tummanharmaaksi. 

Löytyi kyllä toinenkin saman tyyppinen rakennelma, jossa oli ruma graffiti, saman reitin varrelta! Siitä nätistä tulin oikein iloiseksi!