Näytetään tekstit, joissa on tunniste työ. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste työ. Näytä kaikki tekstit

8. heinäkuuta 2018

Virallisesti vanha - jäin eläkkeelle!

Oho! Jo toinen postaus tälle päivälle!

Väliin laitan kuvia, joita olen ottanut Kemin sisäsatamasta perjantai-iltana. Vein poikani kanssa amerikkalaisen vieraan/kaukaisen sukulaisen viettämään iltaa kauniiseen sisäsatamaamme.

Siellä on kahviloita ja ravintoloita, missä voi syödä tai juoda kahvia/olutta/drinkkejä, ja viettää aikaa mukavasti. Merilapin sää näyttikin parhaat puolensa!

Aloin eläkkeelle 1. heinäkuuta, eli olen virallisesti vanha, minulla on työeläkekorttikin, jolla saan eläkeläisten alennuksia! Täytin viime kuussa 65 v.

Eläke ei ole kummonen, mutta kyllä sillä pärjää, saan myös Ruotsista eläkettä, mutta summa on aivan mitätön.

Hassuinta tässä on se, että sain työtarjouksen kun eläkepäätökseni oli jo tullut! Kävin haastattelussa, ja otin työn vastaan. Voinhan minä vähän aikaa leventää leipääni eläkeläisenä, kun olen kituuttanut pienellä ansiosidonnaisella pitkään.

Sitten kun ei huvita tai en jaksa, sanon itseni irti, eikä ole pelkoa aktiivimallileikkauksista tai karanteeneista, minullahan on kiinteä tulolähde, eli eläke! Veroa varmaan menee reippaasti, mutta tuskin 100 %, joten pienikin lisäys on tervetuullut eläkkeen päälle.

Lisäksi se, että on kiva tehdä töitä, kun tuntee vielä itsensä terveeksi. Suostuin kuuden tunnin työpäivään, en halunnut tehdä kokopäiväistä työtä. Saan käyttää kielitaitoani ja muutakin ammattitaitoa uudessa työssäni.

Miksi työtarjous ei tullut aikana, jolloin olin työttömänä⁉ Olisihan ollut kivaa saada työ ja päästä pois työttömyyden kurjuudesta ja pienestä ansiosidonnaisesta. Kaiken lisäksi aktiivimalli leikkasi ansiosidonnaistani viimeiset pari kuukautta. Tein vaikka mitä, aktiivimalli leikkasi!

Olin erittäin aktiivinen työnhakijakin, TE-toimiston virkailija, joka soitti minulle, myönsi sen itsekin. Hän sanoi, että varmaan olen aktiivisin työnhakija hänen piirissään.

Joskus tuntui nololta hakea taas kerran työtehtävää yrityksssä, johon oli lähettänyt useita hakemuksia eri työtehtäviin.Tukahdutin nolouden tuntemukset ja hain -  ihan tosimielessä! Olen aika rohkea mieleltäni, joten uskallan tehdä kaikenlaista epätavallistakin saadakseni töitä.

Kerran sainkin työpaikan, kun kirjoitin yleisönosastoon lehdessä, että on outoa, että yli viisikymppisiä syrjitään rekrytoinnissa. Kerroin työkokemuksistani ja syrjimiskokemuksistani ja lopussa kirjoitin, että tämän voi ottaa myös työnhakuilmoituksena. Ja se tärppäsi, sain puhelinsoiton - ja työpaikan!

Eikä tässä kaikki!

Sain toisenkin työtarjouksen! Mutta olin lupautunut jo tähän edellä mainittuun paikkaan. Sanoivat minulle, että jos lopetan jostakin syystä, minun pitäisi ottaa yhteyttä. Se paikka on Haaparannassa, jonne täältä on vain noin 30 km. Eihän se olisi ollut varma paikka ennen haastattelussa käyntiä, mutta yksi mahdollisuus kuitenkin!

Siinäkin olisi vaadittu kielitaitoa! Hyvän ruotsinkielen taitoisia on vaikea löytää täältä pohjoisesta, vaikka Ruotsi on niin lähellä.

Aika jännää, että kun pääsee eläkkeelle, saa töitä, mutta ei ennen sitä, vaikka kuinka ahkerasti etsii!

Näyttää siltä, että ne todelliset työpaikat ovat muualla kuin julkisessa haussa. Niinhän moni on sanonutkin.

Aloitan työt 16.7.18.

14. elokuuta 2014

Työvoimatoimiston simputettavana - piristyksenä siiliasiaa

Luin eilen ja tänään juttua täältä, että ilman TE-toimiston lupaa ei voi lähteä esim. opiskelemaan. Ja päätöksestä ei voi edes valittaa. On kyllä aika kummaa, ettei viranomaisen päätöksestä voi valittaa! Siitä tulikin sitten mieleeni oma työvoimatoimiston juttuni. 

Minä pyysin ennakkopäätöstä (kylläkin ihan eri asiassa) työvoimatoimistolta sähköpostitse. Kysyin, että tuleeko karenssia, jos sanoudun irti työpaikastani. Työpaikkani oli lakiasiaintoimisto jokunen vuosi sitten.

Minun työolosuhteeni olivat todella huonot siellä. Toimistossa oli noin 12 astetta lämmintä koko talven, leutoina päivinä ehkä 16 astetta, eikä muutosta tapahtunut, vaikka sanoin asiasta kymmeniä kertoja. Toimisto oli omakotitalon kosteissa kellaritiloissa. Työsuojeluviranomainenkin kävi siellä mittailemassa, ja hämmästeli asiaa kovin.

Kaiken lisäksi palkkani oli reilut kaksi kuukautta myöhässä. Palkanmaksu oli tökkinyt koko työssäoloajan, ja oli useimmiten pari kolme viikkoa myöhässä. Kun alkoi olemaan kohta kolme kuukautta myöhässä, piti toimia.

Työvoimatoimiston johtaja soitti minulle ja sanoi, että karenssi tulee jos sanoudun irti. Pyysin kirjallista ennakkopäätöstä. Hän ei suostunut antamaan sitä, sanoi ettei ole pakko antaa ennakkopäätöstä. Minä lopetin puhelun kohteliaasti ja aloin täyttämään palkkaturvahakemusta.

Jännä tilanne olla töissä ja hakea palkkaturvasta palkkaansa. Kun työnantaja kuuli siitä, hän sanoi siihen, että hyvä, ei hänen sitten tarvitsekaan maksaa! Minä siihen, että kyllä tarvitsee ja siihen voi tulla vielä jotain sakkojakin (en kyllä tiedä tuliko, ja voiko edes tulla), ja tuleehan siihen odotusajan palkkakin.

Minä sain myönteisen päätöksen ja rahani palkkaturvasta, ja myös odotusajan palkan... ja jatkoin töitä! Enhän voinut muutakaan! 

Palkat viivästyivät taas, eihän se mies oppinut mitään siitä, vaikka palkkaturvasta tuli maksulappu edellisistä myöhästymisistä.

Sitten onneksi eräs hänen kilpailijansa soitti, ja pyysi minua töihin - ja minä lähdin ilomielin. Oli kuullut käräjäoikeudesta ja oikeusasiamieheltä, että teen hyvää työtä. Palkkani entiseltä työnantajalta jäi saamatta, ja laitoin toisen hakemuksen palkkaturvaan.

Tuli kielteinen päätös. Tein valituksen.

Pulu kävelemässä käräjäoikeuteen Ruoholahdessa.
Se seurasi minua melkein ovelle asti. 
Meni kuukausia, vaihdoin jo uudelleen työnantajaa ja lähdin käräjäoikeuteen, vaikka mitään vikaa ei ollutkaan tässä toisessa lakiasiaintoimistossa, jonka omistaja soitti ja antoi minulle töitä. Hän maksoi palkat aina ajallaan, joskus jopa pari päivää liian aikaisin. Työ oli vain osa-aikaista, joten sillä oli hiukan hankalaa tulla toimeen, 75 %.

Entinen työnantajani lupasi palkkani moneen kertaan, antoi päivämääriä, kertoi, että oli muka maksanut väärän Railin tilille (hänen äitinsä nimi on Raili). Ihmettelin, eikö hän muka saa rahojaan takaisin äidiltään, jos on maksanut vahingossa hänelle. Eihän hän tietenkään ollut maksanut, keksi ketkale vain viivytyskeinoja. Joskus tuli parikymppiä rahaa, kerran tuli 180 euroa, mutta ei koko saatavaa, joka oli tuhansissa euroissa. 

Vihdoin kyllästyin ja uhkasin entistä työntantajaani sillä, että laitan hänet henkilökohtaiseen konkurssiin jos rahat eivät tule kahden viikon sisällä, annoin päivämääränkin. Kerroin saaneeni neuvoja nykyisen työpaikkani eli käräjäoikeuden tuomareilta ja kerroin myös että he olisivat sanoneet, ettei hän silloin saa harjoittaa liiketoimintaakaan.

Itsehän minä ne jutut keksin, en kysynyt keneltäkään mitään neuvoa!

Mies säikähti sitä niin paljon, että maksoi palkkarästini seuraavalla viikolla! Syyllisti minua vielä myöhemmin siitä, että vaadin rahojani ja hänen äitinsäkin oli kuollut. Mitenkä se liittyy minun oikeutettuihin palkkarahoihini, jäi ikuiseksi mysteeriksi.

Kai se viina oli sulattanut joitakin aivosoluja, mies oli/on nimittäin aika ankara juomamies, joskaan ei ollut humalassa töissä koskaan. Ei kyllä joka päivä jaksanut töihin.

Viime keväänä tuli ilmoitus, että kielteinen palkkaturvapäätös oli tehty väärin, ja että Ely-keskuksen pitäisi korjata se. Olisin voinut ilmoittaa sinne aikaisemmin, että olin jo saanut palkkani, mutta odotin päätöstä ihan piruuttani.

Kun valitukseni hyväksyttiin, ilmoitin, että asia ei ole enää ajankohtainen, koska olen saanut palkkani.

Oli jotenkin voitonriemuinen olo, että olin onnistunut kumoamaan ELY-keskuksen päätöksen valittamalla.

Olen miettinyt, onko todellakin näin, ettei työvoimatoimiston ole pakko antaa kirjallista ennakkopäätöstä sellaisessa asiassa jota kysyin.  

Eikä postausta ilman Pimua, ja Pimu-piristyksen lisäksi vielä siiliasiaa!

Viime viikolla oli niin kuivaa, että ruohikko rapisi jalan alla kuin kuiva jäkäläkangas. Käytin eräänä iltana hyvin myöhään Pimua ulkona, ja Pimu ihmetteli jotain rapisevaa puskissa talon kulmalla aidan ulkopuolella. No, puskistahan piipersi siili muutaman metrin päähän meistä kiepauttaen itsensä piikkipalloksi.

Katselimme sitä hetken aikaa, ja sitten menimme takaisin kotiin ja nukkumaan. En saanut unta, kun tuli mieleen, että siilillä on jano. Oli ihan pakko nousta ylös, pukeutua ja etsiä siilille sopiva vesikuppi. Löysin vanhan lautasen. Otin lautasen ja pullollisen vettä mukaan ja menin ulos laittamaan siilille vettä. Siili oli siellä puskassa hääräämässä.

Laitoin lautasen kaupungin puolelle, ettei taloyhtiön ihmisillä olisi narisemista. Seuraavana päivänä tein lautasen viereen taulun, jossa lukee "Siilin vettä. Saa täyttää".

Naapurin pikkupojat ja Pimun kaverit olivat innoissaan, kun kerroin, että hekin voivat käydä täyttämässä siilin vesiastiaa, jos haluavat. Sanoin, ettei siihen saa koskea, koska voi tarttua jotain sairauksia, mutta on tärkeää, että siilit saavat vettä.

Lautanen ja kyltti ovat vieläkin tallella. Olen täyttänyt lautasen muutaman kerran, mutta nyt on onneksi satanut, kohta voin kai kerätä lautasen ja kyltin pois.

Pimu ihmettelee siilin vesilautasta




13. heinäkuuta 2013

Teatteria, kuntoilua, töitä, torkkumista, kuorsausta ja lasten juttuja . . .

Noniin, nyt on taas kokonainen työviikko takana! Olen ahkeroinut töissä sekä kuntoillut.

Hellettä on piisannut, joskin ihanan raikkaita aamujakin. On ollut suorastaan nautinto käydä lenkillä ihanaisen Pimun kanssa kello kuusi aamulla ennen töihin lähtöä. Emme koskaan tee aamuisin kovin pitkää lenkkiä, kun pitäisi nousta niin aikaisin. Mutta puoli tuntia riittää, illalla tehdään sitten pitempi lenkki.

Tällaisia ihania polkuja löytyy ihan parinsadan metrin
päässä talosta missä asun. Pimun kanssa on kiva tehdä
löytöretkiä. Polkuja risteilee joka paikassa. Täältä pääsee
pitkällekin lenkille (5-40 km) suoraan näitä polkuja pitkin
metsään. Humlan hiihtoladut ovat kesällä kuntopolkuja.
Olemme lenkkeilleet ahkerasti viimeiset viikot. On tullut joka päivä 10000-14000 askelta, mikä on aika hyvin. Poikani lähetti minulle linkin askelmittariin jokunen viikko sitten, ja latasin sen kännykkääni. Nyt on helppo laskea miten on liikkunut. Se on android-kännylle tarkoitettu Accupedo.

Askelen pituutta en ole säätänyt, mutta askeleet se laskee oikein (olen testannut laskemalla itse askeleet ja verrannut Accupedon lukemaan muutamana päivänä), kilometrejä se näyttää hiukan liikaa. En ole viitsinyt säätää vielä. Mutta ei sillä väliä, on minulla Sports Tracker päällä samaan aikaan pidemmillä lenkeillä, ja joskus muulloinkin. Se mittaa gps:llä joka on myös asennettuna puhelimeeni.

On jotenkin hauskaa tuollainen tilastojen seuraaminen. Ja saan lenkit myös tallennetuksi Sports Trackeriin, joskaan en tallenna läheskään aina. Mutta joskus kuitenkin, varsinkin silloin, kun en ole ihan varma missä olen vaellellut. Joskus olen laittanut Sports Trackerin päälle, kun en ole oikein ollut varma missä olen! Jälkeen päin voin katsoa missä olin. En siis ole eksynyt, mutten vain ole ollut varma missä olen.

Illalla mennään ystävättären kanssa katsomaan Porvoon Teatterin esittämää Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen. Se esitetään kesäteatterissa Kokonniemessä, varmaan kivaa. Jos nimittäin saamme liput, ennakkovarausta ei voinut tehdä, ja esitys on ollut suosittu.

Siinä esiintyy mm. Marko Putkonen, hän on Hortto Kaalon laulaja, ja oopperalaulaja. Hortto Kaalon 40-vuotisjuhlakonsertti on osa tätä esitystä, jota menemme katsomaan.

Olin perustamassa Porvoon teatteria 1996 tai -97, ja olin ensimmäisen näytelmän pääosassa Matami Söderströminä. Roolissa oli kaksoismiehitys (-naisitus). Jouduin kuitenkin keskeyttämään harjoittelun ennen ensi-iltaa, koska sain työpaikan, jossa aloitin työt kello 11 ja lopetin illalla kello 20. En enää ehtinyt harjoituksiin. Onneksi oli tuplamiehitys, joten en aiheuttanut ongelmia esityksen suhteen.

Harmitti kyllä tosi kovasti! Marko Putkonen oli minun vastanäyttelijäni, hän oli matami Söderströmin mies, joka seilasi maailman merillä, soitteli balalaikkaansa ja lauleli. Kun seisoin Putkosta vasten näytelmässä, olin häntä vain rintaan tai olkapäähän, on se niin iso mies! Näytelmän ohjaaja oli Tuovi Putkonen, Markon vaimo, hän on edelleenkin Porvoon teatterissa.

Matami itse oli majatalon pitäjä ja Porvoosen oli tulossa Venäjän keisari valtiopäiville vuonna 1809. Näytelmän taustana olivat siis oikeat historialliset tapahtumat. Maija-Liisa Dieckmann teki käsikirjoituksen tähän näytelmään.

Bussissa eilen, perjantaina, kun tulin töistä kotiin, kuulin lasten keskustelua.

Bussiin tuli iso perhe Kampista, sieltä mistä minäkin aina nousen kyytiin.

Perheessä oli neljä lasta, kolme tyttöä ja yksi poika, kaikki näyttivät alle kouluikäisiltä, tai vanhin tyttö oli ehkä ekaluokkalainen, näytti pieneltä kuitenkin. Joku saattoi olla kaksosparikin. Poika oli se nuorin, ehkä jotain neljä vuotta.

Ajettiin Porvooseen tullessa hautausmaan ohi, niin kuin aina. Lapset keskustelevat bussissa keskenään lasten tapaan kovalla äänellä, ja välillä vanhemmilleenkin. Isälle he puhuivat ruotsia ja äidille suomea. Nämä jutut tulivat suomeksi:

Tyttö 1: Hautausmaalla pidetään hautajaisia

Tyttö 2: Hautausmaalla on kuolleita.

Tyttö 3: Pikkupoikakin siellä on minä tiedän. Miksikähän se pikkupoika kuoli?

Poika (pienin kaikista): Kalakin kuolee yhdellä ehdolla; jos se ei saa henkeä vedessä. 

Tämä pikkupojan keskusteluun liittyminen kuulosti todella hauskalta. Hän ihan kuin halusi näyttää sillä, että kyllä hänkin tietää jotain kuolemasta. Tuskin hän tietää asian koko merkitystä kuitenkaan. Hyvä niin.

Tämä näytti silti olevan vakava asia tytöille, he keskustelivat siitä vanhempien kanssa jonkin aikaa, ja vanhemmat, enimmäkseen äiti, yritti selittää parhaalla mahdollisella tavalla asiaa, joka näytti askarruttavan lapsia kovastikin.

Perhe vaikutti oikein onnelliselta ja toimivalta, siitä tuli hyvä mieli. Oli ihanaa kuunnella lasten juttuja koko bussimatkan ajan. 

Tai no... en kuullut ihan koko matkaa. . . 

Nukahdin nimittäin ehkä vartiksi tai vähän alle - tai torkahdin, miten vain - kun tulimme moottoritielle. Se on harvinaista, en yleensä osaa nukkua missään liikkuvassa välineessä, en edes junassa yöllä, tai laivassa. 

Heräsin hätkähtäen vähän Kilpilahden risteyksen jälkeen. Leuka oli alhaalla, ja suu niin selällään että lokki olisi mahtunut tekemään pesän sinne! 

Toivottavasti en kuorsannut siinä etupenkillä istuessani! Noloa jo se että leuka oli valahtanut ihan alas! Hui kauhia! Olen joskus  itsekseni naureskellut eräälle naiselle, hänkin käy töissä Helsingissä bussilla. Hän kuorsaa joka kerta kotimatkalla todella äänekkäästi koko matkan, aloittaa melkein heti kun bussi nytkähtää liikkeelle ja lopettaa vähän ennen omaa pysäkkiään. Nyt hän on ilmeisesti lomalla. En kyllä naureskele enää!

Töissäkin on tullut urakoiduksi, jos kuntopoluillakin. Olen tällä viikolla tehnyt yli kaksisataa tuomiota, ja muutama kymmenen haasteen peruutusta, siitäkin tehdään nimittäin virallinen päätös.

Olen päässyt jo juttuun sisään hyvin, joten tuo tuomioiden tekeminenkään ei tunnu enää hankalalta, joskin joskus aika ikävältä, kun näkee, että vastaajana on esim joku vanhus, joka ei välttämättä ymmärrä asiaa.

Tuomioita
Onneksi haastemies harkitsee, onko joku vanhus kykenevä ymmärtämään haasteen sisällön. Jos on ilmiselvää että vanhus on esim. dementoitunut, siitä kerrotaan perintätoimistolle eikä haastetta ilmoiteta tiedoksi annetuksi. Tarkistetaan myös onko vanhuksella edunvalvojaa. Joskus sellaista ehdotetaankin, olen kuullut. Joskus perintätoimisto pyytää meitä hankkimaan vanhukselle edunvalvojan, mutta se ei ole meidän työtä, vaan perintätoimiston pitää hoitaa se asia, jos haluaa rahansa.

Joskus säälittää myös ne ihmiset, jotka ovat joutuneet pikavippien kierteeseen, ja sitten joutuvat maksamaan suolaisen hinnan perinnästä ja oikeudenkäyntikuluista. Yleensä nämä pikavippikierteeseen joutuneet ovat 80- ja 90-luvulla syntyneitä. Kyse on aina aika pienistä summista, usein vain kympeistä ja korkeintaan satasista. Mutta korot ovat tosi korkeat.

Kun yksipuolinen tuomio on annettu, asia menee myös Asiakastietoon ja ihmiselle tulee luottotietomerkintä. Nuorelle se ei ole ollenkaan hyvä juttu, kun hakee lainaa omaa kotia tai opintoja yms. varten myöhemmin. Merkintähän pysyy muutaman vuoden.

Usein tämä vippien ottaminen on tapahtunut illalla tai yöllä, kun tarvitsee lisää rahaa juomiin, kun ollaan juhlimassa - eikä harkintakyky ole parhaimmillaan. Tämä ei tietenkään näy haasteista, mutta pikavipit syntyvät aika usein iltaisin tai öisin. Onneksi niiden antamista on nykyään rajoitettu juuri siihen aikaan, ja koroillekin on määrätty maksimirajat.

Moni pikavippitoimisto meneekin nurin tai lopettaa toimintansa sen takia. Nyt ne ovat alkaneet aggressiivisemman perinnän, koska jotkut joutuvat lopettamaan, ja  ne haluavat nyt ulkona olevat rahansa korkojen kera mahdollisimman nopeasti takaisin. Perintäjutut siis lisääntyvät hetkellisesti, sitten ne varmaan laantuvat, koska kaikki toimijat eivät enää voi jatkaa, koska koroille ja määrille on säädetty rajat. Moni toimisto ei enää pärjää sen takia. Hyvä niin!

Perintätoimistoilla on aika kova rahastusmeininki, varsinkin muutamilla, jotka mielestäni ovat kyseenalaisia toimijoita. Joudumme joskus huomauttamaan, jos menee överiksi. Täällä on myös virolaisia toimistoja, ja mistä lie muualta, en tiedä edes kaikkia, ja perintä on aika aggressiivista ja velallisen maksettavaksi tulevat kulut on maksimoitu. Moni suomalainenkin toimisto on siirtynyt Viroon erinäisten sääntöjen vuoksi.

Olemme oikeuden puolella, joten sääntöjä pitää noudattaa. Jotkut perintätoimistot ovat siinä sääntöjen ylittämisen rajamailla lähes koko ajan. Enkä puhu ainoastaan ulkomaalaisista toimistoista, kyllä suomalaisetkin osaavat. Ulkomaalaisilla toimistoilla on useimmiten sivuliike täällä, jonka kautta ne toimivat.

Osasuorituksia kohdistetaan esim. perintätoimiston kuluihin, vaikka ne pitää kohdistaa ensisijaisesti velkapääomaan ja sen korkoihin ja toissijaisesti kuluihin. Näistä pitää huomauttaa viikottain, joskus jopa useita kertoja viikossa. Pitää olla tarkkana niiden kanssa.

Jotkut toimistot perivät kulujakin lain salliman ylärajaan asti, vaikka tuntuisi, ettei niin suuria kuluja ole todellisuudessa. Mutta kun laki sallii, niin ei voi kieltääkään.

Jotkut perintätoimistot yrittävät rahastaa silläkin, että lähettävät samalle ihmiselle useita haasteita eri velkojilta. Joudumme silloin tällöin kehottamaan niitä yhdistämään haasteet, ettei velalliselle tulisi niin paljon kuluja.

Joka haasteesta tulee nimittäin oikeudenkäyntikulu, ja jos yhdistää haasteet, se tulee vain yhden kerran. Jos on kolme tai useampi velkoja, perintätoimisto saa siitä korotetun maksun. Se ei kuitenkaan ole läheskään niin suuri summa kuin jos jokaisesta perittäisiin erillinen oikeudenkäyntimaksu.

Jos samalle päivälle tai peräkkäisille päiville on tullut haastehakemus samalle velalliselle samalta perintätoimistolta, kehotan heitä yhdistämään haasteet. Moni on aika epäystävällinen kun niille soittaa ja vaatii perumaan haasteet ja yhdistämään ne uudessa haasteessa. Emme silti anna periksi, ja joskus joutuu sanomaan, että haastehakemus hylätään, jos ei muutosta tehdä. On se älytöntä rahastusta!

Pimu mustikoiden ja ahomansikoiden seassa lähellä koirapuistoa.




26. helmikuuta 2013

Porvoolainen

Nyt on sitten asetuttu Porvooseen.

Saavuin kimpsuineni ja kampsuineni Porvooseen Viikinkitielle perjantaina 15.2.2013 illalla hiukan ennen puolta yötä Pimun kanssa. Nalle jäi Jannen kanssa Ahvenanmaalle.

Tervetuliaisteksti han kuin hotelleissa.
Matkustin uudella Gracella ja olihan se hieno laiva. Varasin viime tipassa hytinkin, että voin sitten käydä kahvilla ja mahdollisesti ostoksilla, kun koira oli mukana. Yleensä en ota hyttiä niin lyhyelle matkalle, kun ei tarvitse ostaakaan mitään. Istuskelen koiran kanssa  aulassa missä usein on myös muita koiraihmisiä. Monesti käykin niin, että joku vahtii koissua että saa käydä kahvilla tai ostoksilla.

Tällä kertaa Pimu jäikin sitten hyttiin, kun kävin ostamassa pullon punkkua taxfreestä ja sitten kahvilla. 

Hytti ei maksanut kuin 16 euroa, joten ajatteli nettä minulla oli varaa siihen. Yllätyin edullista hintaa. Hytti oli Piccolo-niminen, se oli 9. kannella ja siinä oli oma kylppärikin suihkuineen, kohtalaisen tilava. Kaksi vuodetta oli kerrossänkynä. Yhdelle hytti on hyvä, mutta kahdelle aika ahdas. Iso telkkarikin siellä oli, ja kännykkä sekä netti toimivat koko matkan ajan. Saavuin siis aika myöhään perille. Oli kuitenkin pakko kantaa kaikki tavarat sisälle keskellä yötä, koska autoni peräluukun lukko on mennyt rikki, eikä sitä voi lukita. Onneksi olin ostanut kaljakärryn taxfreestä, ostin vahvemman version, kun maksoi vain kolme euroa enemmän.

Oli siitä sitten tosi suuri apu tavaran kuskaamisessa. Onneksi talossa on hissi! Asun eka kerroksessa, mutta sinne on 16 rappua (laskin ne!).

Olin lastannut pikkuisen VW Poloni niin täyteen, ettei kahvipaketti enää meinannut mahtua, kun ostin vielä sellaisenkin Roution ABC:ltä.

Etupenkillä pelkääjän paikalla ei ollut tavaraa kattoon saakka, koska pitihän minun nähdä oikealle risteyksissä. Siinä oli pöytätietokoneeni keskusyksikkö ja koneen telkkarinäyttö ja jotain muutakin. Muut paikat olivatkin sitten aivan täynnä kattoon saakka.

Kun katsoo Poloa, ei voisi uskoa että sinne mahtuu niin paljon tavaraa. Esim. takakontissa oli neljä banaanilaatikkoa täynnä tavaraa, niiden päällä sitten vielä mattoja ja muuta tavaraa.

Takaistuimella oli tila Pimulle kuljettajan takana, ja siellä toisella puolella olikin sitten vielä yksi banaanilaatikko ja vielä isompi, korkeampi laatikko ja niidenkin päällä tavaroita. Pelkääjän paikan penkin edessä lattialla oli pienempiä laatikoita, ja tietenkin etupenkkien takana lattialla. Joka kolo oli hyödynnetty!

Oli siinä raahaamista, onneksi oli se kaljakärry!

Kaiken lisäksi piti yrittää siirtää tavarat sisälle kaikki mahdollisimman hiljaa, etteivät muiden unet häiriintyisi. Avasin ja suljin ovet tosi hiljaa, ja luulen etten häirinnyt ihmisiä isommin. Onneksi oli viikonloppu.

Kello oli puoli kolme, kun käytin vielä Pimun ulkona ja otin pikasuihkun.

Lauantaiaamupäivä meni väsyn merkeissä, mutta sitten aloin purkamaan tavaroita paikoilleen. Ja sainkin aika paljon. Seuraavana päivänä loput.

Sunnuntai-iltana yritin ajoissa nukkumaan, mutta eihän se uni meinannut tulla kun olin valvonut niin pitkään viikonlopun aikana iltaisin.

No, aamulla silti ylös puoli seitsemän ja töihin vartin yli.

Helsingin käräjäoikeus ja hovioikeus ovat
vasemmalla olevassa talossa. Se on
entinen Alkon tehdas Salmisaaressa.
Matkaan menee aikaa, ja eka aamuna varasin enemmän, koska en oikein tiennyt miten löydän parkkipaikan Itäkeskuksesta ja sitten vielä metrolla Ruoholahteen ja sieltä kävelemällä Salmisaareen, noin 900 metriä.

Kaikki sujui todella hienosti, ja olin töissä hyvissä ajoin. Tutustuin taloon ja sitten alkoivatkin työt. 

Olen viihtynyt mainiosti. Työkaverit ovat todella rentoa porukkaa. Jotenkin sitä ajattelee, että valtion virastojen ihmiset ovat vakavia ja jäykkiä – tai siis minä olen ajatellut niin hiukan ennakkoluuloisesti! No, ei meidän osastolla ainakaan! Olen todella iloisesti yllättynyt! Osasto on kuudennessa kerroksessa, summaaristen asioiden osasto.

Talo on suunniteltu niin, että toimistohuoneet ympäröivät tavallaan sisäpihan tai valotunnelin, ja siten tulee päivänvaloa joka huoneeseen. Työhuoneeni ikkunasta näkyy monta kerrosta toimistoja, ja tietenkin se sisäpiha. Toimistohuoneeni on tilava, ja tyhjän näköinen vielä. Ne ovat viihtyisiä ja valoisia, koska jokaisessa on lattiaan saakka ulottuva ikkuna. 

Tästä näkyy se valotunneli rakennuksen keskellä.
Olen jo päässyt työn makuun oikein hyvin. Aikaisempaan työhöni verrattuna tässä ei tarvitse niin monipuolista ajatustyötä. On tuntunut melkeinpä lomalta tehdä yksinkertaisia rutiinitöitä.  

Tässä kuvassa on kahvihuoneemme kuudennessa kerroksessa.
Kuva on hiukan vääristynyt, kun otin panoraamatoiminnolla.
♫♪¸¸.•*¨*•♫♪¸¸.•*¨*•♫♪¸¸.•*¨*•♫♪¸¸.•*¨*•♫♪¸¸.•*¨*•♫♪¸¸.•*¨*•♫♪

Nyt on viikko ja kaksi päivää kulunut. Työkin on monipuolistunut. Tuntuu edelleenkin aika helpolta. Mutta ei kai se haittaa, jos ei tarvitse aivojaan pinnistää koko ajan. Mutta töitä varmasti tulee paljon enemmän kunhan olen oppinut jotain.

Se minua edelleenkin ilostuttaa, että työporukka on niin letkeän rentoa! Kahvi- ja ruokatauoilla tavataan, ja tottakai käytävillä. Joka lounastauolla eräs henkilö kysyy Iltasanomien kysymykset, ja me yritämme vastata parhaamme mukaan. Kyllä siinä joskus on naurunremakkaa. Ja tottakai puhutaan kaikesta maan ja taivaan välillä.

Olen päässyt porukkaan mukaan erittäin hyvin. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen työpaikkaani. Yksi huono puoli on melko pitkä työmatka. Mutta siihenkin olen jo tottunut.

Oli minulla kyllä erikoinen kommellusten päivä 21. helmikuuta:
  • Aamulla käännyin väärään suuntaan risteyksestä, eiku puolen kilometrin päässä käännös. 
  • Metrolippua Itäkeskuksessa ostaessani hoksasin että kännykkä on autossa, eiku takaisin autoon. Onneksi vain parisataa metriä sinne. 
  • Töistä lähtiessäni leimasin vahingossa jo siellä meidän toimistokerroksessa, olisin voinut leimata ulko-ovella, olisi ollut nelisen minuuttia työaikaa lisää työaikapankissa! Kaikki leimaavat vasta alhaalla ulko-ovella just siksi. 
  • Kotimatkalla metrolle mennessäni huomasin että metro tulee jo, ja kiirehdin liukuportaita alas kävelemällä, yleensä en kävele, odottelen vain että portaat vievät. Just kun luulin että pääsen junaan kyytiin ovet menivät kiinni ihan nenän edessä. No, eiku odottamaan neljä minuuttia. Eihän se ole pitkä aika. 
  • No, kun sitten pääsin metroon ja sieltä sitten autolleni, en päässyt autoon sisään kuljettajan puolelta. Joku oli parkkeerannut noin 10 sentin päähän. Piti kömpiä kuljettajan paikalle pelkääjän puolelta. Eihän se niin helppoa ole tällaiselle lihavalle köntykselle. Mutta onnistuin kuitenkin! 
  • Moottoritielle tullessani ajoin normaalisti liittymästä ja vaihdoin kaistaa varsinaiselle moottoritielle. Perässäni tuli auto, ja kiilasi oikealta puolelta ohi ja liittymäkaistakin loppui. En päässyt väistämään keskikaistalle, kun siellä oli pitkä jono autoja. Se väärältä puolelta ohittaja ei antanut periksi, meni vain ohi väärältä puolelta, lumi pöllysi ja autokin heilahteli, kun siellä oli sellaista epätasaista könttäjäätä. Sehän ei ollut ajorataa missä se ajeli. Pääsihän se ohi vihdoinkin, mutta aika lähellä kylkeä se oli. Enhän minäkään halunnut kolaroida keskimmäisellä kaistalla olevien kanssa väistääkseni sen tollon autoa. Kaikki meni kuitenkin hyvin. Luulin ensin että se on varmaan venäläinen, nehän ajoivat sillä tavalla aina kun oltiin Virossa hommissa. 
  • Sitten ajelin ajatuksissani ja kyltissä luki Porvoo xx km. No, minähän tietenkin seuraavasta liittymästä pois moottoritieltä. EIHÄN se ollutkaan oikea poistumispaikka, se oli Emäsalo/Tolkkinen-liittymä, eli oikeaa edeltävä liittymä. No, ei siinä pitkä mutka tullut, kun nousin siitä risteykseen ja jatkoin suoraan tien yli ja liittymästä takaisin moottoritielle. 
  • Kun tulin kotiin ja aloin parkkeeraamaan omalle paikalleni, siellä oli auraustraktori siirtänyt valtavan lumiköntin just mun paikalle! Sain käydä potkimassa sitä vähän sivuun. Onneksi ei ollut hurjan painava, vaikka olikin melkein metrin pitkä ja ehkä 30-40 cm korkea!
Tänään, tiistaina 26.2.2013, sattui myös erikoinen juttu – sain kokea ahvenanmaalaisia kohtaan tunnetun vihan täällä mantereella omakohtaisesti. Kuraisen autoni kylkeen oli kirjoitettu "Idiot" Itäkeskuksen parkkihallissa - varmuuden vuoksi ruotsiksi. Autossani on Ahvenanmaan rekkarit, joten se kai provosoi kirjoittajaa. No, tulkitsen tekstin kirjoittajan omaksi nimimerkiksi!
 ☺☺☺
En minä siitä sen kummemmin välitä, mutta kun auton pinnassa olevaan kuraan kirjoittaa, sillä on samanlainen teho kuin hiomapaperilla, se kurahan on hiekkaa. Saapa nähdä, lukeeko autossani edelleenkin ”Idiot” kun olen pessyt auton!

Eihän sillä sen isommin ole väliä, autonikin on vanha ja halpa – mutta ei sitä silti tarvitsisi sabotoida. 

Päivät ovat aika pitkiä työmatkan takia, mutta olen jo tottunut siihen. Menen ajoissa nukkumaan, niin ei sitten väsytä aamulla.

Asunto täällä on oikein mukava. Siitä sitten myöhemmin.