Mummokeikaus - osa 3

Tänään on viikko siitä, kun jalkaan laitettiin lasikuitukipsi. Viikko on mennyt hienosti, kun on ollut ihanat siskot apuna. Helvi on ollut koiranulkoiluttajana ja kaupassakävijänä.  Lispe ei niinkään ole voinut olla, koska ei omista ajokorttia, mutta kävivät hekin minulle Karin kanssa kaupassa.

Ja mikä mukavinta, olen saanut välillä juttu- ja kahviseuraa kotiini.

💚💛🧡💜

Jalassa ei ole ollut kipuja ollenkaan, mitä joskus jotain pientä jomotusta. Paratabsia olen syönyt varalta.

Tänään kävin natiiviröntgenissä ja sen jälkeen lääkärillä.

Lääkäri ihmetteli, etten ole tuntenut kipuja, koska yleensä luun murtuma on ainakin jonkin verran kivulias, vaikka olisi siistikin murtuma. Hän sanoi, että minulla on yllättävän korkea kipukynnys. Siitä en tiedä, onko, mutta kipuja ei ole ollut. En minä niitä Paratabsejakaan ole koko aikaa napsinut.

Tänään lääkäri totesi, että murtuma on alkanut paranemaan hyvin. Näytti röntgenkuvasta, kuinka murtumakohtaa ei enää näy kovin selvästi. Itsekin huomasin selvän eron. Murtumakohta oli kuin himmeä viiva, joka katkesi välillä. Niissä katkeamakohdissa ei siis murtumajälkeä näkynyt enää ollenkaan.

Vasta viikon on kipsi ollut jalassa, joten aika hyvin paraneminen on lähtenyt käyntiin.

Kolmen viikon kuluttua kipsi otetaan pois, sitten otetaan röntgenkuva ja lääkäri tarkastaa tuloksen.

Näillä mennään nyt.

On tuolla pihalla karmean rumaa talven jäljiltä! Vain jotain mustaa ja likaisen näköistä, hiekoitussepeliä, Pimun karvoja ja vähän valkoista. Joku vihreäkin pilkahtaa  pensasaidan juurella kuvassa, missä Pimu on. En tiedä mikä se on, en viitsinyt mennä kyynärsauvojen kanssa katsomaan, ettei tule uutta vahinkoa.

Kuvissa näkyy nopea lumen sulaminen. Ensimmäinen kuva on otettu 16.4., toinen 17.4. ja kolmas tänään. 

Tämä on otettu 16.4.2018, eli toissapäivänä

Tämä kuva on otettu 17.4.2018, eli eilen

Kuva on otettu tänään, 18.4.2018. Kuvassa näkyy jo osa pyörätelinettä ja
myös terassin laattoja, jotka nostin pystyyn terassin kaidetta vasten syksyllä.

Kuvan oikeassa reunassa sisäänkäynnin ulkopuolella näkyy lätäkkö joka
oli jäässä kun kaaduin. Liukastuin siihen ja mursin pohjeluun. 
Koko uloskäynti oli silloin luminen ja jäinen.
Tottakai Pimunkin pitää olla edes yhdessä kuvassa! 💚💛🧡

Mummokeikaus - osa 2

Noniin, nyrjähdys ei ollutkaan ihan läpihuutojuttu!

Kuva netistä

Minulle soitettiin seuraavana päivänä, että röntgenkuvassa näkyy murtuma. Ajoin sitten sairaalalle toimenpiteitä varten.

Murtuma näytti röntgenkuvassa ohuelta tasaiselta vinoviivalta alhaalta ylöspäin. Napsahdus, jonka kuulin kaatuessani, oli kai se murtumisääni. Pohjeluu (fibula) oli napsahtanut poikki. Kuvassa merkitsin murtuman punaisella, murtuma on alhaalta ylöspäin, ja hyvin siisti, ei rosoja.

Päättivät, ettei leikata, vaikka se oli yhtenä vaihtoehtona. Luu oli irtipoikki, mutta paikoillaan, ei ollut liikahtanut sivusuuntaan murtumakohdasta yhtään.

Sain lasikuitukipsin jalkaani. Ensi viikolla terveyskeskukseen ja natiiviröntgeniin tarkistukseen.

Kaiken kaikkiaan sairaalassa meni kaksi tuntia. Minusta se on aika lyhyt aika, kun kävin sentään useammassa paikassa jonottamassa. Ensin odotin muutaman minuutin akuutilla, missä tarkistivat lähetteen, sitten minut ohjattiin eilen jalkaa tutkineelle lääkärille, jota jouduin odottelemaan max. puoli tuntia, sitten kirurgille, ja sitten kipsaajalle.

Kirurgi tarkisti jalan ja se kuvattiin vielä siinä tutkimushuoneessa ja kipsaaja laittoi kipsinkin siinä samassa huoneessa.

Olipas näppärä ja nopea homma. Kysyin, miksi he eivät poistu huoneesta, kun ottavat kuvan. Kirurgi sanoi, että laite ei säteile läheskään niin paljon kuin normaali röntgenlaite, ja että heillä on suojavaatteet päällä.

Kipsauksen jälkeen mietin, miten ajaminen kotiin onnistuu kipsin kanssa, että miten jalka mahtuu kytkinpolkimelle. Menihän se oikein hyvin. Jalka mahtui hyvin sinne, ja kun painoi kytkinpoljinta, oli parempikin kuin ilman kipsiä. En kylläkään tuntenut, missä se poljin oli ja oliko pohjassa, mutta painoin kunnolla ja nostin ylös kunnolla.

Piti pysähtyä vain yksiin liikennevaloihin, enkä vaihtanut ollenkaan, kun pidin vaihteen koko ajan kakkosella, myös liikkeelle lähtiessäni.

Körö körö mummi körötteli. Minulla on onneksi sairaalalle matkaa vain reilut kaksi kilometriä.

Ei voi moittia Kemin terveyskeskusta tai Länsi-Pohjan Keskussairaalaa tehottomuudesta. Aika paljon siellä oli potilaita odotushuoneissa, ja silti homma hoitui.

Olen joskus leikannut vanhoista, löysistä legginseistä shortsit. Käytän niitä nyt, kun on vain yhdet (fleese)housut, jonka lahkeeseen kipsijalka mahtuu. Shortsi-idea olikin hyvä, jalka on paljon vilpoisampi.

Onneksi lääkäriin mennessä hoksasin laittaa fleesehousut jalkaan, kun arvelin, että jos kipsi laitetaan, jalka ei mahdu lahkeeseen.

Kipsaaja kertoi, että on monen monta kertaa joutunut lainaamaan kipsattavalle sairaalan "muotihousuja", koska farkkuja ei voinut käyttää, eikä kukaan halua, että lahje katkaistaan. Mahtuisiko kipsijalka edes ulos farkkuhousuista, vaikka lahje olisikin leikattu reiden kohdalta? Nehän ovat usein hyvinkin tiukkoja.

Kuvasta ehkä huomaa, kumpi jalka on kipsattu! Sain upouuden kipsikengänkin, ei ollut käytettyä sopivan kokoista!



Kun nyt klenkkaan asunnossani edestakaisin lasikuitukipsi jalassa, täytyy koko ajan miettiä vanhaa sanontaa "vie mennessäsi, tuo tullessasi".

Siksi minulla kulkee mukana pieni kangaskassi, johon voin laittaa tavaroita, joita joudun siirtämään. Eipähän tarvitse kulkea niin monta kertaa edestakaisin.

Esim. täyttä kahvikuppiahan ei kangaskassissa voi kuljettaa, mutta esim. aamupalavoileivät voin kuljettaa television tai tietokoneen ääreen, kunhan laitan ne erilliseen pikkupussiin tai rasiaan ensin.

Ja tietysti käytän vanhaa ja tunnettua kikkaa kipsin suojaksi, kun menen suihkuun, eli teippaan muovipussin kipsin päälle.

Pimulla on ollut hiukan vaikeaa, kun se ei ole saanut lenkitystä, mutta onneksi sisko on käynyt sen kanssa ulkona pari kertaa, ja tulee tänään uudelleen. Kaupassakin hän on käynyt minulle, samoin toinen sisko. On se hyvä, että on ihania siskoja lähettyvillä. ❤️❤️

Onhan Pimu jo oppinut käymään tarpeillaankin omassa pikkupihassa, vihdoinkin, ei tarvitse olla niin huolissaan pidättelystä. Sisko saa sitten heittää jätökset lapiolla pensasaidan lannoitteeksi. Itse en uskaltaudu sinne, koska siinä on lumipohja, ja se voi pettää kyynärsauvan alla.

Ja tietysti tässä pitää olla Pimunkin kuva! 

Se on otettu helmikuussa. ❤️❤️

Mummokeikaus

Oli niin huonolaatuinen kuva,
että laitoin filtterin siihen 
Photoshopilla, "glowing edges".

Menin poistamaan pihalta ohutta lumikerrosta eilen, ja liukastuin. Pihassa on sellainen kohta sivussa, että se on syvemmällä kuin varsinainen kulkuväylä, ja ihan jäinen. Olin kyllä hiekoittanut pihan, mutta en juuri sieltä sivusta, kun se ei ole kulkuväylällä!

Kaaduin ja nilkka venähti kunnolla. Ensin pelästyin, että luu murtui, kun kuului napsahdus.

Laitoin heti jalkani ämpäriin, johon laskin jääkylmää vettä. Pidin sitä siellä puolisen tuntia, ja sitten laitoin siteen melko tiukalle.

Nivelside voi kyllä olla vahingoittunut, eikä olisi ensimmäinen kerta tässä nilkassa, eikä toinenkaan, lentopallossa näitä sattui useamman kerran ennen muinoin, kun pelasin aika paljon.

Voin kävellä, joten ei kai luu ole murtunut, mutta ei tällä kävellä muuta kuin makkarista keittiöön tai olohuoneeseen hyvin hitaasti nilkuttaen. Jalkaterää ei voi kääntää sivuttain ollenkaan. Vähän jomottaa, mutta yleensähän se pahin kipu tulee vähän jälkijunassa.


Pimu saa käydä kakalla tuossa omalla pienellä piha-alueella, vaikka se ei tykkääkään siitä. Mutta nyt on pakko. Illalla kuitenkin sisko toi apteekista pillereitä ja käytti Pimuakin ulkona. Hieno juttu, että siskoja asuu lähellä. 💚💙💛🧡

Pitää vaihtaa potkupyörän sisäkumi, että pääsen lenkille sen kanssa mahdollisimman pian, kävellen ei tule kysymykseenkään ainakaan pariin viikkoon. Kai se rengas täytyy viedä polkupyöräliikkeeseen sisäkumin vaihtoon.

Saamari vieköön että harmittaa!

Soitin illalla päivystykseen, ja siellä sanoivat, että jos ei ihan liian pahaksi mene, voin mennä sinne vasta tänään, mutta sanoivat myös, että jos tuntuu sietämättömältä, kannattaa tulla jo illalla. Hoitaja epäili, että voi olla akillesjännevammakin.

Menin lääkäriin sitten tänään. En joutunut edes odottamaan tuntia kauempaa.

Sain siellä sitten ajan tunnin päähän. Olin istuskellut odottamassa puoli tuntia, ja varattuun aikaan oli enää puoli tuntia, kun tuli kännykkään viesti, että minulle on varattu aika kello kolme. Hassua, eihän sitä olisi tarvinnut, kun olin jo siellä!

Lääkärin mielestä siinä ei ole murtumaa, mutta hän lähetti minut kuitenkin röntgeniin. Soittavat huomenna, mitä siitä näkyy. Sain lääkereseptin, kipulääkkeen ja -geelin.

Olipa hankala mennä omalle parkkipaikalle, kun nilkka oli niin kipeä, samoin sairaalan vastaanotolle. Minulla on parkkipaikalle melkoinen matka (tuntuu siis siltä, kun on nilkka kipeänä). Onneksi pääsin sairaalalla melko lähelle sisäänkäyntiä, mutta oli siinäkin matkaa ainakin saman verran kuin kotona asunnosta parkkipaikalle.

Ja sitten sairaalalla vielä pitkät käytävät ensin lääkärille ja sitten talon toiselle puolelle röntgeniin. Röntgeniin pääsin jo kuitenkin helpommin, koska sain kyynärsauvat avuksi sairaalalta.

Oli kyllä vähän hankalaa ajaa autollakin, tai siis painaa kytkintä vasemmalla jalalla, muussa ei ollut ongelmia. Ajoinkin sitten kakkosella koko matkan, ei tarvinnut kuin pysähtyä kerran liikennevaloissa ja liikenneympyrässä oli tyhjää, joten saatoin ajaa 2-vaihteella, ei tarvinnut edes kurvailla, kun vaihde toimii alhaisilla nopeuksilla. Lähdin kakkosella liikkeellekin, eli minimoin kytkimen painamiset.

Kun menin parkkipaikalle, naapurin rouva tuli vastaan, ja sitten auttoi minua kävelemään autolle. Ei siitä tainnut isompaa apua olla, mutta olipahan tukena, etten kaadu, jos sellainen sattuisi. Ystävällinen nainen, jutellaan aina silloin tällöin. Hänellä käy lapsenlapset kylässä aika usein, ja nämä lapset sitten leikkivät pihalla Pimun kanssa.



Huomenna saan ehkä jonkun tukijutun, siitä puhuttiin tänään, ja kengännumeronkin kysyivät.

Apteekkiinkin oli mentävä, ja sielläkin pääsin lähes ulko-ovelle parkkiin.

Olihan se jalka turvonnut rasituksesta, kun tulin kotiin. Ei ollut juuri yhtään turvonnut aamulla, kun nukuin tukiside jalassa. Nukuin hyvin, eli siskon tuomat tropit ja Voltaren Forte-geeli varmaan auttoivat.

Muutunko tässä itsekin raihnaiseksi mummeliksi, kun tällaista sattuu? 😜

Olin muka niin pirtsakkana putsaamassa pihaa lumesta kun sattui sitten se mummokeikus. Ei sitä lystiä kauan kestänyt.

Ja täytyyhän Pimunkin joskus päästä mukaan!

Kukkulan Kuningatar! 😍❤️

Naapurin rouvan, auttajani, lapsenlapsi leikkii Pimun kanssa.
Molemmilla näkyy olevan hauskaa.

Mummon murheet

Viime viikon lopulla tapasin taas erään mummon Pimua ulkoiluttaessani. Hänellä on hiukan Pimua pienempi koira, ja ne ovat hyviä kavereita keskenään. Näemme usein ulkoilureiteillämme.

Tämä rouva on mummoikäinen, mutta erittäin elegantti nainen, pitkä, hoikka, tyylikkäästi pukeutuva, reilusti yli seitsemänkymppinen leskirouva. Ei ollenkaan sellainen, joka sopii yleiseen kuvaamme mummoista. Mutta mummo hän siltikin on. Tällä kertaa hänellä oli farkut jalassa. Voi että kadehdin hänen kroppaansa!

Tämä rouva tuntui hyvin surulliselta.. Hän alkoi kertomaan minulle ongelmistaan, lähes itkien.

Mitenkähän ihmiset kertovatkin minulle aina ongelmistaan? Ei se minua haittaa, haluankin auttaa, jos vain voin. Monesti pelkkä kertominen auttaa.

No, anyway, rouva kutsui minut kylään ja minä lähdin, en ole käynyt hänen luonaan ennen. Lähdin, koska tuntui, että rouva tarvitsi tukea ja halusin auttaa.

Rouva sanoi, ettei hän ole saanut nukkua rauhassa. Hänen huoneistoonsa kuulemma tunkeutui joku ihminen yhtenä yönä, ja hän pelkää nyt mennä nukkumaan. Hän oli raahannut huonekaluja oven eteen, ettei tunkeutuja pääsisi sisään uudelleen.

Rouvan mukaan tunkeutuja on hänen psyykkisesti sairas tyttärensä, tällä on avain, eikä hän kuulemma ole saanut avainta pois häneltä. Nyt joka ilta nukkumaan mennessään hän siirtää jonkun huonekalun oven eteen.

Rouva kertoi, että tytär oli vienyt hänen rahansa lipastosta ja penkonut tavaroita, eikä hän itse ollut uskaltanut nousta sängystä kieltämään.

Voi että minua säälittää tämä rouva. Mietin, että onko hän vainoharhainen, vai onko tämä totta. Vanhoilla ihmisillähän voi tulla muistihäiriöitä ja vainoharhaisuutta saattaa olla senkin takia. Hän on itse kertonut, että hänellä on joskus vaikeuksia muistaa asioita, mutta niin on monella muullakin. Minut ja Pimun hän kyllä muistaa aina, ja muistaa milloin olemme tavanneet ja mitä on puhuttu. Hän ei vaikuta sekavalta ollenkaan, päin vastoin, paljon terävämmältä kuin monet muut saman ikäiset.

Tosiasia on kuitenkin, että tämä vanha rouva on huolissaan ja hyvin peloissaan.

Neuvoin häntä laitattamaan oveen turvaketjun. Jos joku avaa oven, hän ei silti pääse sisään, jos turvaketju on päällä. Kerroin mistä sellaisen voi saada. Ja käytiin katsomassa, miten se toimii. Minun ovessani on nimittäin sellainen ja hän tuli katsomaan. Kerroin myös, että minun luokseni saa tulla milloin tahansa, jos olo tuntuu turvattomalta tai on huolia ja tuntuu siltä, että pitää purkaa niitä.

Tässä näkyy saamani keramiikkaruukku (tumma) ja sen
vieressä keramiikkaruusu, jonka sain

Tämä rouva on aikaisemmin kertonut, että toinen tytär on ottanut häneltä auton avaimet pois, eikä anna ajaa autoa. Hän on hyvin loukkaantunut ja pahoillaan siitäkin.

Hän oli ajanut kerran tyttären mielestä liian lujaa valtatiellä, 80 rajoitusalueella, tyttären ohi, kun tämä körötteli alle kuuttakymppiä. Tämä vanha rouva sanoi, ettei hän halua olla tien tukkona, ja että hän ajaa rajoitusten mukaan, ei liian hitaasti, muttei ylinopeuttakaan.

Rouvalla ei siis ole oma autonsakaan käytössä, kun toinen tytär on ottanut avaimet häneltä lupaa kysymättä, kunnioittamatta äitinsä päätösvaltaa omista asioistaan. Kertomansa mukaan häntä ei ole määrätty holhoukseen eikä edunvalvojaa ole määrätty. Ajokorttitestissä hän on kuulemma pärjännyt, eikä häneltä ole kielletty ajamista. Nainen on surullinen ja hyvin loukkaantunut tästäkin.

Rouva kertoi myös, että hänen poikansa oli tehnyt itsemurhan nuorena, ja suru on suuri edelleen. Tottakai on, ymmärrän täysin!

Aviomies oli ollut väkivaltainen ja poika hyvin herkkä ihminen, taiteilijaluonne. Rouva kertoi, että poika ei ilmeisesti jaksanut sitä elämää, mikä heillä oli ollut ja teki ratkaisunsa kolmikymppisenä. Aviomies on ollut varakkaasta suvusta ja perhettään tyrannisoiva, kuulemma ruotsinkielinen. Tuskin se ruotsinkielisyys on asian ydin, mutta rouva kertoi, että mies halveksi häntä, eikä hyväksynyt hänen tapojaan ja ajatuksiaan, ja oli väkivaltainenkin. 

Meillä Suomessahan väkivalta naisia ja lapsiakin kohtaan on Euroopan huippua, vastikään tulleen raportin mukaan. Tämä raportti saikin minut muistelemaan viikon takaista "mummon" tapaamista. 

Ei tämän rouvan elämä olekaan niin auvoista miltä päälle päin näyttää, elegantista olemuksesta huolimatta.

Hänellä oli kaunista ja arvokasta taidetta seinillä, nimekkäiden taiteilijoiden tauluja, pieniä veistoksia ja grafiikkaa, sekä hänen itsensä maalaamia tauluja, keramiikkaruukkuja ja veistoksia. Koti on kaunis, tilava ja valoisa, aistikkaasti antiikkihuonekaluilla kalustettu, ja hyvin siisti.

Rahaongelmia tällä mummolla ei aivan ilmeisestikään ole, mutta ei se raha tee onnelliseksi.

Hän oli niin onnellinen siitä, että saattoi puhua ongelmistaan minulle, että hän halusi antaa lahjoja minulle. Yritin estellä, mutta hän vaati että saa antaa jotain pientä lahjaksi, kun hän on niin helpottunut, kun sai puhua jonkun kanssa.

Sain hänen itse tekemänsä keraamisen ruusun ja myös kivan ruukun. Viime keväänä hän ilmestyi oveni taakse juuri leivottujen karjalanpiirakoiden kanssa, ja kerran lämpimien pullien kanssa. Tämä rouva on todella kiva ihminen, pidän hänestä.

Ei se raha aina tuo onnea, vaikka helpottaakin arkielämää.