Vai mainoksen uhri?
Kun bussiaseman puolelta nousee ylös, niin siinä ylhäällä on joka aamu joku ihminen jakamassa Metro-lehteä.
Minä aina hymyilen, toivotan hyvää huomenta ja otan lehden.
Viime aikoina siinä lehden jakajana on ollut mies, lähes ikäiseni. Hän on ollut niin hymyileväinen ja iloinen, että itsekin tulen väkisin vieläkin iloisemmaksi. Vai onko siksi iloinen, kun minä niin pirteän iloisena aamuisin tervehdin häntä? En tiedä.
Yleensä siinä on ollut nainen jakajana - miellyttävä ja hymyileväinen hänkin, ja kaunis.
Nämä jakajat ovat vietnamilaisia, tai muita aasialaisia, en tiedä mistä maasta. Kuitenkin heillä on aina iloinen ilme kasvoillaan. Toisin kuin suurella osalla Kampissa kulkijoista.
Minusta on mukavaa ottaa vastaan lehti juuri heiltä. Onhan niitä lehtiä metrolle menevän portaikon yläpäässä olevassa telineessäkin, mutta ihmiskontakti on aina hauskempi.
Eräänä aamuna Arla tarjosi mainostarkoituksessa proteiinipitoista maitorahkaa lehden mukana. Ja tottakai minä otin purkin mukaan. Oli kiva välipalana töissä.
 |
| Jokunen viikko sitten Helsingin Sanomat tarjosi heijastimia Metron mukana. Se on käytössä, on nimittäin tosi hieno! |
Nyt perjantai-aamuna olikin sitten Lambilla Ystävänpäivän kunniaksi tarjolla vessapaperia rakkausteemalla.
Näin jo kaukaa, kuinka se mies tarjosi jokaiselle yhden vessarullan lehden mukana. Vessarullassa oli teksti "Pieniä suuria rakkaustarinoita joita sinä ja minä kirjoitimme".
Minä menin sinne käsi ojossa ottamaan lehteä kuten tavallista, tervehdin ja hymyilin kuin itse aurinkoinen. Olen aamuisin aika pirteä.
Sain sitten sen vessapaperirullankin siinä. Sitten mies tuli perääni, ja työnsi vielä toisenkin rullan kainalooni hymyillen jos mahdollista vieläkin leveämmin ja taputti olalle. Minä kiitin kauniisti. Teki mieli halia, mutta mitä hän olisi siihen sanonut?
Olihan se mukava episodi ja teki iloiseksi. Jospa minäkin annan iloa tälle miehelle kun hymyilen, tervehdin ja kiitän kauniisti?
Tämä oli minun pieni kanssaihmisrakkaustarinani.
 |
| Ei blogitekstiä ilman Pimun kuvaa, tietenkään! |
Enhän minä yksinkertaisesti voi kirjoittaa blogia kirjoittamatta Pimusta, rakkaasta ystävästäni ja seuralaisestani! Se on niin ihana, elämäa sulostuttava karvaturri!
Kuvassa se katsoo ulos ikkunasta tänä aamuna, kuuli jonkun koiran haukkuvan. Pimulla on nahkainen palli ikkunan edessä, että se pääsee arkisin katsomaan ulos ikkunasta, kun olen töissä. Ikkunalaudallekin on raivattu rako, etteivät kukat pääse estämään näkemistä. Eipä tule niin tylsää, kun näkee ulos.
Tänä aamuna oli todella mukava sää lähteä pidemmälle lenkille Pimun kanssa. Metsäpolut ovat olleet käytössä koko talven, joten kiersimme tunnin lenkin metsässä. Aamuisin töihin lähtiessä on vielä niin pimeää, että kävelen läheisen omakotitaloalueen kaduilla ja puistoissa, joita täällä riittää. Mutta nyt oli metsäpolkujen vuoro. Ehkä menemme vielä koirapuistoonkin tänään.
 |
| Alkukesä 2013. Nyt tilanne on aivan toisin, nyt seisotaan vierekkäin iloisesti jutellen bussia odottaessa. |
On se jännää, kun ihmiset ovat niin juroja ja katselevat vain maahan kun kohtaavat toisiaan. Kuten aikaisemmin olen kertonut, sellainen tilanne oli aikaisemmin myös bussipysäkillä, josta lähden aamuisin töihin.
Ennen siellä oli neljä-viisi ihmistä parin metrin päässä toisistaan, selät käännettyinä pois ja katseet maassa tai kännykässä.
Nyt asiat ovat aivan toisin. Kun tulen pysäkille, siellä tervehditään iloisesti ja jutellaan niin, ettei bussin odottaminenkaan tunnu piinalta edes kovassa pakkasessa tai sateella. En tiedä onko minulla osuutta asiaan, mutta helmikuussa tilanne oli aivan toisin, ja siitä se sitten vähitellen muuttui ja kesän jälkeen kaikki bussin odottelijat ovat ottaneet osaa jutteluun. Kai se iloisuuskin tarttuu siinä kuin pahantuulisuuskin. Ihmiset ovat myös arkoja ja ujoja, jonkun täytyy murtaa jää.
Rakkaudentäyteistä viikonloppua kaikille lukijoille!
