8. heinäkuuta 2018

Virallisesti vanha - jäin eläkkeelle!

Oho! Jo toinen postaus tälle päivälle!

Väliin laitan kuvia, joita olen ottanut Kemin sisäsatamasta perjantai-iltana. Vein poikani kanssa amerikkalaisen vieraan/kaukaisen sukulaisen viettämään iltaa kauniiseen sisäsatamaamme.

Siellä on kahviloita ja ravintoloita, missä voi syödä tai juoda kahvia/olutta/drinkkejä, ja viettää aikaa mukavasti. Merilapin sää näyttikin parhaat puolensa!

Aloin eläkkeelle 1. heinäkuuta, eli olen virallisesti vanha, minulla on työeläkekorttikin, jolla saan eläkeläisten alennuksia! Täytin viime kuussa 65 v.

Eläke ei ole kummonen, mutta kyllä sillä pärjää, saan myös Ruotsista eläkettä, mutta summa on aivan mitätön.

Hassuinta tässä on se, että sain työtarjouksen kun eläkepäätökseni oli jo tullut! Kävin haastattelussa, ja otin työn vastaan. Voinhan minä vähän aikaa leventää leipääni eläkeläisenä, kun olen kituuttanut pienellä ansiosidonnaisella pitkään.

Sitten kun ei huvita tai en jaksa, sanon itseni irti, eikä ole pelkoa aktiivimallileikkauksista tai karanteeneista, minullahan on kiinteä tulolähde, eli eläke! Veroa varmaan menee reippaasti, mutta tuskin 100 %, joten pienikin lisäys on tervetuullut eläkkeen päälle.

Lisäksi se, että on kiva tehdä töitä, kun tuntee vielä itsensä terveeksi. Suostuin kuuden tunnin työpäivään, en halunnut tehdä kokopäiväistä työtä. Saan käyttää kielitaitoani ja muutakin ammattitaitoa uudessa työssäni.

Miksi työtarjous ei tullut aikana, jolloin olin työttömänä⁉ Olisihan ollut kivaa saada työ ja päästä pois työttömyyden kurjuudesta ja pienestä ansiosidonnaisesta. Kaiken lisäksi aktiivimalli leikkasi ansiosidonnaistani viimeiset pari kuukautta. Tein vaikka mitä, aktiivimalli leikkasi!

Olin erittäin aktiivinen työnhakijakin, TE-toimiston virkailija, joka soitti minulle, myönsi sen itsekin. Hän sanoi, että varmaan olen aktiivisin työnhakija hänen piirissään.

Joskus tuntui nololta hakea taas kerran työtehtävää yrityksssä, johon oli lähettänyt useita hakemuksia eri työtehtäviin.Tukahdutin nolouden tuntemukset ja hain -  ihan tosimielessä! Olen aika rohkea mieleltäni, joten uskallan tehdä kaikenlaista epätavallistakin saadakseni töitä.

Kerran sainkin työpaikan, kun kirjoitin yleisönosastoon lehdessä, että on outoa, että yli viisikymppisiä syrjitään rekrytoinnissa. Kerroin työkokemuksistani ja syrjimiskokemuksistani ja lopussa kirjoitin, että tämän voi ottaa myös työnhakuilmoituksena. Ja se tärppäsi, sain puhelinsoiton - ja työpaikan!

Eikä tässä kaikki!

Sain toisenkin työtarjouksen! Mutta olin lupautunut jo tähän edellä mainittuun paikkaan. Sanoivat minulle, että jos lopetan jostakin syystä, minun pitäisi ottaa yhteyttä. Se paikka on Haaparannassa, jonne täältä on vain noin 30 km. Eihän se olisi ollut varma paikka ennen haastattelussa käyntiä, mutta yksi mahdollisuus kuitenkin!

Siinäkin olisi vaadittu kielitaitoa! Hyvän ruotsinkielen taitoisia on vaikea löytää täältä pohjoisesta, vaikka Ruotsi on niin lähellä.

Aika jännää, että kun pääsee eläkkeelle, saa töitä, mutta ei ennen sitä, vaikka kuinka ahkerasti etsii!

Näyttää siltä, että ne todelliset työpaikat ovat muualla kuin julkisessa haussa. Niinhän moni on sanonutkin.

Aloitan työt 16.7.18.

Mummokeikaus - osa 4

Noniin, kipsi on ollut pois jalasta jo monta viikkoa.

Siitä ei tullut yhtään ongelmia jälkeen päin. Murtuma parani hienosti, eikä tarvinnut paljon keppiä käyttää kipsin poiston jälkeen. Käytin kyllä varmuuden vuoksi yhtä, kun menin esim. parkkipaikalle, tai kävin kaupassa, ja jouduin kävelemään pidemmän matkan autolle/autolta.

Allu ja Pimun  haluaisivat ulos.
Mutta eihän sitä terveyden iloa jatkunut kauan!

Menin pojanpoikaani Allua hoitelemaan, kun kipsi oli otettu pois ja kaikki sujuikin hyvin. Poika oli kipeänä, eikä jaksanut ihmeemmin juoksennella, joten mumminkaan ei tarvinnut!

Mutta kotiin ajaessani alkoi olo tuntumaan aika ikävältä, ja paheni seuraavana päivänä. Kolmantena päivänä sitten oli pakko lähteä lääkärille.

Minulla todettiin keuhkokuume! Senkka oli 225, eikä se kuulemma ole kovinkaan hyvä lukema. Tiedän, ettei olekaan. Huh... Ei ihme, että olo oli huono, natriumtasokin oli hiukan alentunut.

Meinasivat väkisin ottaa minut osastolle, mutta kieltäydyin tiukasti. Lääkäri määräsikin sitten tujut antibiootit, ja tiukan seurannan, sekä astmapiipun hengenahdistuksen varalle. Labrassa piti käydä joka toinen päivä ottamassa testit.

Minä sitten sinnittelin kotona muutaman päivän suurin piirtein sängynpohjalla, Pimu piti kuitenkin käyttää pissalla ja kakalla joka päivä. Senkka oli seuraavana maanantaina laskenut kuitenkin 179 hujakoille, ei paljon, mutta laskemaan päin kuitenkin. Sain diagnoosin edellisenä perjantaina.

Keskiviikkona oli jo alle sadan ja perjantaina jo alle 20, eli sehän sujui hyvin! Johan se olo alkoi paranemaan, ja kymmenen päivän antibioottikuurin jälkeen olo olikin ihan hyvä, mitä nyt vähän ärsyttävää yskää jäljellä. Siihen ostin limaa irrottavia pillereitä apteekista, ja yskäkin hävisi noin viikossa.

Pihan hiekkalaatikko on rikki, auraustraktori rikkoi sen
lunta auratessaan. Se on jo kovattu uudella. Allua eivät
tuollaiset pikkuasiat juuri häiritse. ❤️
Mutta olin ihan rapakunnossa! Enhän päässyt liikkumaan kipsi jalassa kovinkaan paljon, ja vielä vähemmän keuhkokuumeessa.

Oikea polvenikin reistaili, kai oli rasittunut siitä, että jouduin tukeutumaan paljon oikealle jalalle, kun oli kipsi jalassa. Eli en päässyt Pimuakaan pissittämään ja kakattamaan kovin pitkiä matkoja kävelemällä, eikä se kipsattu jalkakaan olisi kestänyt vielä liikaa rasitusta.

Poika sitten sanoi, että mikset mene pyörällä, pyöräilyhän ei paljoa rasita. Ja tottahan se onkin! Aloin sitten käymään lyhyitä lenkkejä Pimun kanssa, koska Pimukin oli jo rapakunnossa. Hengästymiseen asti en uskaltanut lisätä vauhtia, koska keuhkokuumeen jäljiltä keuhkot olivat vielä vähän huonossa kunnossa, enkä halunnut riskeerata mitään.


Vähitellen molempien kunto on parantunut reippaasti. Käymme kaksi pyörälenkkiä päivässä.

Nyt sekä luunmurtuma että keuhkot ovat hyvässä kunnossa. Onneksi ei tarvinnut koko kesää olla sängyn pohjalla tai jalka kipsissä!

Vasen jalka on vielä aika turvoksissa, kuvan ottohetkellä kipsin poistosta on vain pari päivää. Ensimmäisenä iltana nilkka ja jalkaterä olivat niin turvoksissa, että piti soittaa terveyskeskukseen ja kysyä asiasta. Kuulemma ei ollut huolta. Seuraava päivä olikin sitten erilainen, jalka alkoi näyttämään ihan normaalilta.

Päivitykset luunmurtuman osalta jäävätkin tähän, asia on kunnossa!

Kiitos Suomen hyvän terveydenhoidon, jota nyt ollaan rapauttamassa. Toivottavasti se kuitenkin pelastuu! 





18. huhtikuuta 2018

Mummokeikaus - osa 3

Tänään on viikko siitä, kun jalkaan laitettiin lasikuitukipsi. Viikko on mennyt hienosti, kun on ollut ihanat siskot apuna. Helvi on ollut koiranulkoiluttajana ja kaupassakävijänä.  Lispe ei niinkään ole voinut olla, koska ei omista ajokorttia, mutta kävivät hekin minulle Karin kanssa kaupassa.

Ja mikä mukavinta, olen saanut välillä juttu- ja kahviseuraa kotiini.
💚💛🧡💜
Jalassa ei ole ollut kipuja ollenkaan, mitä joskus jotain pientä jomotusta. Paratabsia olen syönyt varalta.

Tänään kävin natiiviröntgenissä ja sen jälkeen lääkärillä.

Lääkäri ihmetteli, etten ole tuntenut kipuja, koska yleensä luun murtuma on ainakin jonkin verran kivulias, vaikka olisi siistikin murtuma. Hän sanoi, että minulla on yllättävän korkea kipukynnys. Siitä en tiedä, onko, mutta kipuja ei ole ollut. En minä niitä Paratabsejakaan ole koko aikaa napsinut.

Tänään lääkäri totesi, että murtuma on alkanut paranemaan hyvin. Näytti röntgenkuvasta, kuinka murtumakohtaa ei enää näy kovin selvästi. Itsekin huomasin selvän eron. Murtumakohta oli kuin himmeä viiva, joka katkesi välillä. Niissä katkeamakohdissa ei siis murtumajälkeä näkynyt enää ollenkaan.

Vasta viikon on kipsi ollut jalassa, joten aika hyvin paraneminen on lähtenyt käyntiin.

Kolmen viikon kuluttua kipsi otetaan pois, sitten otetaan röntgenkuva ja lääkäri tarkastaa tuloksen.

Näillä mennään nyt.

On tuolla pihalla karmean rumaa talven jäljiltä! Vain jotain mustaa ja likaisen näköistä, hiekoitussepeliä, Pimun karvoja ja vähän valkoista. Joku vihreäkin pilkahtaa  pensasaidan juurella kuvassa, missä Pimu on. En tiedä mikä se on, en viitsinyt mennä kyynärsauvojen kanssa katsomaan, ettei tule uutta vahinkoa.

Kuvissa näkyy nopea lumen sulaminen. Ensimmäinen kuva on otettu 16.4., toinen 17.4. ja kolmas tänään. 

Tämä on otettu 16.4.2018, eli toissapäivänä

Tämä kuva on otettu 17.4.2018, eli eilen

Kuva on otettu tänään, 18.4.2018. Kuvassa näkyy jo osa pyörätelinettä ja
myös terassin laattoja, jotka nostin pystyyn terassin kaidetta vasten syksyllä.

Kuvan oikeassa reunassa sisäänkäynnin ulkopuolella näkyy lätäkkö joka
oli jäässä kun kaaduin. Liukastuin siihen ja mursin pohjeluun. 
Koko uloskäynti oli silloin luminen ja jäinen.
Tottakai Pimunkin pitää olla edes yhdessä kuvassa! 💚💛🧡











14. huhtikuuta 2018

Mummokeikaus - osa 2

Noniin, nyrjähdys ei ollutkaan ihan läpihuutojuttu!

Henkilön Raili Laali Sergejeff kuva.
Kuva netistä
Minulle soitettiin seuraavana päivänä, että röntgenkuvassa näkyy murtuma. Ajoin sitten sairaalalle toimenpiteitä varten.

Murtuma näytti röntgenkuvassa ohuelta tasaiselta vinoviivalta alhaalta ylöspäin. Napsahdus, jonka kuulin kaatuessani, oli kai se murtumisääni. Pohjeluu (fibula) oli napsahtanut poikki. Kuvassa merkitsin murtuman punaisella, murtuma on alhaalta ylöspäin, ja hyvin siisti, ei rosoja.

Päättivät, ettei leikata, vaikka se oli yhtenä vaihtoehtona. Luu oli irtipoikki, mutta paikoillaan, ei ollut liikahtanut sivusuuntaan murtumakohdasta yhtään.

Sain lasikuitukipsin jalkaani. Ensi viikolla terveyskeskukseen ja natiiviröntgeniin tarkistukseen.

Kaiken kaikkiaan sairaalassa meni kaksi tuntia. Minusta se on aika lyhyt aika, kun kävin sentään useammassa paikassa jonottamassa. Ensin odotin muutaman minuutin akuutilla, missä tarkistivat lähetteen, sitten minut ohjattiin eilen jalkaa tutkineelle lääkärille, jota jouduin odottelemaan max. puoli tuntia, sitten kirurgille, ja sitten kipsaajalle.

Kirurgi tarkisti jalan ja se kuvattiin vielä siinä tutkimushuoneessa ja kipsaaja laittoi kipsinkin siinä samassa huoneessa.

Olipas näppärä ja nopea homma. Kysyin, miksi he eivät poistu huoneesta, kun ottavat kuvan. Kirurgi sanoi, että laite ei säteile läheskään niin paljon kuin normaali röntgenlaite, ja että heillä on suojavaatteet päällä.

Kipsauksen jälkeen mietin, miten ajaminen kotiin onnistuu kipsin kanssa, että miten jalka mahtuu kytkinpolkimelle. Menihän se oikein hyvin. Jalka mahtui hyvin sinne, ja kun painoi kytkinpoljinta, oli parempikin kuin ilman kipsiä. En kylläkään tuntenut, missä se poljin oli ja oliko pohjassa, mutta painoin kunnolla ja nostin ylös kunnolla.

Piti pysähtyä vain yksiin liikennevaloihin, enkä vaihtanut ollenkaan, kun pidin vaihteen koko ajan kakkosella, myös liikkeelle lähtiessäni.

Körö körö mummi körötteli. Minulla on onneksi sairaalalle matkaa vain reilut kaksi kilometriä.

Ei voi moittia Kemin terveyskeskusta tai Länsi-Pohjan Keskussairaalaa tehottomuudesta. Aika paljon siellä oli potilaita odotushuoneissa, ja silti homma hoitui.

Olen joskus leikannut vanhoista, löysistä legginseistä shortsit. Käytän niitä nyt, kun on vain yhdet (fleese)housut, jonka lahkeeseen kipsijalka mahtuu. Shortsi-idea olikin hyvä, jalka on paljon vilpoisampi.

Onneksi lääkäriin mennessä hoksasin laittaa fleesehousut jalkaan, kun arvelin, että jos kipsi laitetaan, jalka ei mahdu lahkeeseen.

Kipsaaja kertoi, että on monen monta kertaa joutunut lainaamaan kipsattavalle sairaalan "muotihousuja", koska farkkuja ei voinut käyttää, eikä kukaan halua, että lahje katkaistaan. Mahtuisiko kipsijalka edes ulos farkkuhousuista, vaikka lahje olisikin leikattu reiden kohdalta? Nehän ovat usein hyvinkin tiukkoja.



Henkilön Raili Laali Sergejeff kuva.
Kuvasta ehkä huomaa, kumpi jalka on kipsattu! Sain upouuden kipsikengänkin, ei ollut käytettyä sopivan kokoista!



Kun nyt klenkkaan asunnossani edestakaisin lasikuitukipsi jalassa, täytyy koko ajan miettiä vanhaa sanontaa "vie mennessäsi, tuo tullessasi".

Siksi minulla kulkee mukana pieni kangaskassi, johon voin laittaa tavaroita, joita joudun siirtämään. Eipähän tarvitse kulkea niin monta kertaa edestakaisin.

Henkilön Raili Laali Sergejeff kuva.
Esim. täyttä kahvikuppiahan ei kangaskassissa voi kuljettaa, mutta esim. aamupalavoileivät voin kuljettaa television tai tietokoneen ääreen, kunhan laitan ne erilliseen pikkupussiin tai rasiaan ensin.

Ja tietysti käytän vanhaa ja tunnettua kikkaa kipsin suojaksi, kun menen suihkuun, eli teippaan muovipussin kipsin päälle.

Pimulla on ollut hiukan vaikeaa, kun se ei ole saanut lenkitystä, mutta onneksi sisko on käynyt sen kanssa ulkona pari kertaa, ja tulee tänään uudelleen. Kaupassakin hän on käynyt minulle, samoin toinen sisko. On se hyvä, että on ihania siskoja lähettyvillä. ❤️❤️

Onhan Pimu jo oppinut käymään tarpeillaankin omassa pikkupihassa, vihdoinkin, ei tarvitse olla niin huolissaan pidättelystä. Sisko saa sitten heittää jätökset lapiolla pensasaidan lannoitteeksi. Itse en uskaltaudu sinne, koska siinä on lumipohja, ja se voi pettää kyynärsauvan alla.

Ja tietysti tässä pitää olla Pimunkin kuva! 
Se on otettu helmikuussa. ❤️❤️



10. huhtikuuta 2018

Mummokeikaus

Oli niin huonolaatuinen kuva,
että laitoin filtterin siihen 
Photoshopilla, "glowing edges".
Menin poistamaan pihalta ohutta lumikerrosta eilen, ja liukastuin. Pihassa on sellainen kohta sivussa, että se on syvemmällä kuin varsinainen kulkuväylä, ja ihan jäinen. Olin kyllä hiekoittanut pihan, mutta en juuri sieltä sivusta, kun se ei ole kulkuväylällä!

Kaaduin ja nilkka venähti kunnolla. Ensin pelästyin, että luu murtui, kun kuului napsahdus.

Laitoin heti jalkani ämpäriin, johon laskin jääkylmää vettä. Pidin sitä siellä puolisen tuntia, ja sitten laitoin siteen melko tiukalle.

Nivelside voi kyllä olla vahingoittunut, eikä olisi ensimmäinen kerta tässä nilkassa, eikä toinenkaan, lentopallossa näitä sattui useamman kerran ennen muinoin, kun pelasin aika paljon.

Voin kävellä, joten ei kai luu ole murtunut, mutta ei tällä kävellä muuta kuin makkarista keittiöön tai olohuoneeseen hyvin hitaasti nilkuttaen. Jalkaterää ei voi kääntää sivuttain ollenkaan. Vähän jomottaa, mutta yleensähän se pahin kipu tulee vähän jälkijunassa.


Pimu saa käydä kakalla tuossa omalla pienellä piha-alueella, vaikka se ei tykkääkään siitä. Mutta nyt on pakko. Illalla kuitenkin sisko toi apteekista pillereitä ja käytti Pimuakin ulkona. Hieno juttu, että siskoja asuu lähellä. 💚💙💛🧡

Pitää vaihtaa potkupyörän sisäkumi, että pääsen lenkille sen kanssa mahdollisimman pian, kävellen ei tule kysymykseenkään ainakaan pariin viikkoon. Kai se rengas täytyy viedä polkupyöräliikkeeseen sisäkumin vaihtoon.

Saamari vieköön että harmittaa!

Soitin illalla päivystykseen, ja siellä sanoivat, että jos ei ihan liian pahaksi mene, voin mennä sinne vasta tänään, mutta sanoivat myös, että jos tuntuu sietämättömältä, kannattaa tulla jo illalla. Hoitaja epäili, että voi olla akillesjännevammakin.

Menin lääkäriin sitten tänään. En joutunut edes odottamaan tuntia kauempaa.

Sain siellä sitten ajan tunnin päähän. Olin istuskellut odottamassa puoli tuntia, ja varattuun aikaan oli enää puoli tuntia, kun tuli kännykkään viesti, että minulle on varattu aika kello kolme. Hassua, eihän sitä olisi tarvinnut, kun olin jo siellä!

Lääkärin mielestä siinä ei ole murtumaa, mutta hän lähetti minut kuitenkin röntgeniin. Soittavat huomenna, mitä siitä näkyy. Sain lääkereseptin, kipulääkkeen ja -geelin.

Olipa hankala mennä omalle parkkipaikalle, kun nilkka oli niin kipeä, samoin sairaalan vastaanotolle. Minulla on parkkipaikalle melkoinen matka (tuntuu siis siltä, kun on nilkka kipeänä). Onneksi pääsin sairaalalla melko lähelle sisäänkäyntiä, mutta oli siinäkin matkaa ainakin saman verran kuin kotona asunnosta parkkipaikalle.

Ja sitten sairaalalla vielä pitkät käytävät ensin lääkärille ja sitten talon toiselle puolelle röntgeniin. Röntgeniin pääsin jo kuitenkin helpommin, koska sain kyynärsauvat avuksi sairaalalta.

Oli kyllä vähän hankalaa ajaa autollakin, tai siis painaa kytkintä vasemmalla jalalla, muussa ei ollut ongelmia. Ajoinkin sitten kakkosella koko matkan, ei tarvinnut kuin pysähtyä kerran liikennevaloissa ja liikenneympyrässä oli tyhjää, joten saatoin ajaa 2-vaihteella, ei tarvinnut edes kurvailla, kun vaihde toimii alhaisilla nopeuksilla. Lähdin kakkosella liikkeellekin, eli minimoin kytkimen painamiset.

Kun menin parkkipaikalle, naapurin rouva tuli vastaan, ja sitten auttoi minua kävelemään autolle. Ei siitä tainnut isompaa apua olla, mutta olipahan tukena, etten kaadu, jos sellainen sattuisi. Ystävällinen nainen, jutellaan aina silloin tällöin. Hänellä käy lapsenlapset kylässä aika usein, ja nämä lapset sitten leikkivät pihalla Pimun kanssa.



Huomenna saan ehkä jonkun tukijutun, siitä puhuttiin tänään, ja kengännumeronkin kysyivät.

Apteekkiinkin oli mentävä, ja sielläkin pääsin lähes ulko-ovelle parkkiin.

Olihan se jalka turvonnut rasituksesta, kun tulin kotiin. Ei ollut juuri yhtään turvonnut aamulla, kun nukuin tukiside jalassa. Nukuin hyvin, eli siskon tuomat tropit ja Voltaren Forte-geeli varmaan auttoivat.

Muutunko tässä itsekin raihnaiseksi mummeliksi, kun tällaista sattuu? 😜

Olin muka niin pirtsakkana putsaamassa pihaa lumesta kun sattui sitten se mummokeikus. Ei sitä lystiä kauan kestänyt.

Ja täytyyhän Pimunkin joskus päästä mukaan!

Kukkulan Kuningatar! 😍❤️

Naapurin rouvan, auttajani, lapsenlapsi leikkii Pimun kanssa.
Molemmilla näkyy olevan hauskaa.





4. huhtikuuta 2018

Tyhmän blondin kommelluksia Ruotsissa, osa 1

JAS Gripen, hävittäjä, Jakt-, Attack- och Spaningsplan (hävittäjä-, rynnäkkö- ja tiedustelukone)


Olin Ruotsissa, Luulajassa koordinaattorina Ruotsin toiseksi suurimmassa elokuvayhtiössä 2000-luvun alkupuolella.

Yhtiön valmistuvan jännityselokuvan ”Hotet” (Uhka) ensi-ilta lähestyi ja minä järjestin sen, koska olin koordinaattori.

Koska Ruotsin puolustusvoimat oli sponsoroinut elokuvaa aika suurella summalla, järjestimme juhlat sen lentokonehangaarissa Vidselissä, Älvsbyn kunnassa, noin sata kilometriä Luulajasta. Suuri osa elokuvasta oli kuvattu Vidselissä.

Menin sinne valmistelemaan juttua, ja joku luutnantti haki minut portilta. Lentokonehangaareihin ei yleensä siviilejä päästetty.

Siellä sitten kiertelin luutnantin kanssa, ja menimme sitten lentokonehalliin, jossa juhlat pidettäisiin. Puolustusvoimat halusi sitä itse, varmaan mainosarvon takia, ja siksi, että oli satsannut niin paljon elokuvaan. Tätä hangaaria käytettiin varusmiesten ja henkilökunnan elokuvateatterina, sinne oli kannettu tuolit valmiiksi.

Hangaarissa oli näyttämön näköinen koroke, jonka päällä oli kaksi hävittäjää, niistä toinen oli kovin pienen näköinen. En tiedä tai muista, oliko koneet tuotu siihen vartavasten ensi-iltaa varten. 

Minä tietysti tyhmänä kysymään, että onko tuo hävittäjä joku museovehje, kun se on niin pieni. Luutnantti katsoi minua hetken aikaa kuin tyhmää blondia ainakin, ja esitteli ylpeänä, että se on uusi kone, JAS.
JAS 39 Gripen RIAT 2009 -lentonäytöksessä.
Jas Gripen, Wikipedia
Arvata saattaa, että minua hävetti! Mutta mistä minä tietäisin, että ne koneet ovat niin pienikokoisia. Toinen oli paljon suurempi, Viggen tai Draken, en muista kumpi.


No, varmaan miestä vähän huvitti koko juttu, näin suupielet nykivät selvästi ylöspäin.

Sovittiin järjestelyistä ja minulle tarjoiltiin kahvia ja pullaa. Oli oikein mukavaa käyskennellä hangaarissa ja alueella komean luutnantin kanssa.

Hävittäjät olivat paikoillaan näyttämöllä, kun tulimme joitakin viikkoja myöhemmin bussilla kutsuvierasjoukon kanssa juhlimaan uutta elokuvaa, ja tietysti katsomaan filmin ensimmäistä kertaa. Olin tietysti nähnyt siitä osia jo valmistusvaiheessa, koska tein työtä filmin valmistuksessakin.

Alkuun syötiin jotain ja oli siellä juomatarjoiluakin ja elokuva esiteltiin, samoin sen tekijät. Jotkut siinä näytelleet olivat tietysti mukana, sekä käsikirjoittajat ja ohjaaja.

Hangaarissa oli valtava valkokangas, joka laskettiin alas hävittäjien eteen elokuvan näyttämistä varten. Koska hangaari oli kylmä, siellä jaettiin tuoleille lämpimät, mustat alustat, joissa luki "Hotet".

Ensi-ilta oli kiva kokemus. Illan pimetessä alkoi satamaan lunta melko sakeasti, ihan kuin tilauksesta! Sitten vieraat pyydettiin ulos lumisateeseen, ja kaikki valot sammutettiin alueelta. Kohta kuului kova jyly, ja vähitellen sieltä ilmestyi armeijan helikopteri pimeälennolla, me emme nähneet sitä, ennen kuin kopterin ohjaaja laittoi etsintävalon päälle meidän yläpuolellamme. Se oli jotenkin mahtava juttu. Hävittäjäkin lensi jossakin vaiheessa yli.

3. huhtikuuta 2018

Tenttu-ukot 50-luvulla - Muistoja lapsuudesta

Enpä olekaan kirjoittanut tänne pitkään aikaan.

Tämän kirjoituksen innostuin kirjoittamaan, kun poikani laittoi tänään WhatsAppiin kuvan, jossa varoitetaan tentun vaaroista.

Minulle tuli heti mieleeni lapsuusaika 50-luvulla, jolloin olin alle kouluikäinen. En ollut muistanutkaan asiaa kymmeniin vuosiin.

Meidänkin läheisyydessä nimittäin asui "tenttu-ukko" ja hänen poikansa, kai myös tenttua juova, alkoholisti kuitenkin.

Isä Ville asui itse kyhäämässään hatarassa kojussa isäni ystävän tontin rajalla. En tiedä, missä hänen poikansa Tauno, jo aikuinen mies, asui. Taisi hän ainakin välillä majailla isänsä luona siinä kojussa. Isä-Ville oli mielikuvani mukaan aika hiljainen mies, mutta poika taas vähän räyhäisä.

Muistan, että molemmat kävivät joskus meillä kylässä, useammin kai isä. Ville haisi aina aika pahalle, mutta äiti antoi silti kahvia ja ruokaa aina, koska hän oli sellainen, joka sääli ihmisiä, ja yritti auttaa omalla tavallaan.

Hän myös jutteli miehelle aivan kuin hän olisi kuka muu tahansa, äiti ei pitänyt "rajjaisia", kuten hän sanoi. Hän siis ei jakanut ihmisiä eri kategorioihin heidän asemansa tai muun vuoksi. Ei isäkään. Äiti kyllä kunnioitti auktoriteettaja turhan paljon, kuten sen ajan vanhemmat, kouluttamattomat ihmiset usein tekivät.

Äiti tuli kerran silmät pyöreinä sanomaan minulle, että ovella on iso neekeri, eikä osaa suomea. Silloin tuo tummasta ihmisestä käytetty sana oli tavallisessa käytössä, eikä sitä käsitetty loukkaavaksi.

Ruokaa ja kahvia äiti tällekin "ihmeotukselle" tarjosi, ja touhusi kuin kanaemo. Ymmärsin silloin vielä kankealla englannin taidollani, että nuori mies ihmetteli todella ystävällistä kohtelua, ja sitä, ettei häntä pelätty meillä. Hänellä oli ilmeisesti huonojakin kokemuksia.

Käsitin, että hän oli amerikkalainen, ja liftaamassa Euroopassa.

Isäni ei kuulunut mihinkään tentturemmiin, eikä juonut muutakaan alkoholia kuin joskus suurempina juhlapyhinä kuten vappuna ja juhannuksena. Me lapset toivoimme aina, että hän juopuisi useammin, koska todella kiltti mies muuttui aina vieläkin kiltimmäksi, ja silloin saimme ylimääräistä rahaa karkkeihin tai jäätelöön.

Isäkin oli hellämielinen sekä ihmisiä että eläimiä kohtaan. Meidän perheessä ei juuri ennakkoluuloja ollut, vaikka äiti ihmetteli suuresti kerran ovelle ilmestynyttä liftaria, koripallopelaajan kokoista mustaa miestä. Siihen aikaan ei tummaihoisia Suomessa nähty usein.

No, asiaan - eli tenttu-ukkoihin

Muistan, kun joskus joku puhui leikillään tai tosissaan, että joku juo Illotiinia tai ootekolonaa tai kolinaa. Sillähän tarkoitettiin Illodin-suuvettä ja yleisesti käytettyä halpaa 4711-hajuvettä. Itsellänikin oli joskus sellainen vihreä-kultavärinen pullo. Oletan, että se oli halpaa, koska minullakin, teinillä, oli varaa ostaa sitä.

Illodin-mainos Suomen kuvalehden
numerossa 1924: 39
Olen jälkeen päin miettinyt, ettei 50-luvulla alkoholin orjiksi joutuneilla juuri ollut suojaverkkoja, jos eivät perhe tai tuttavat voineet auttaa. Ei ollut paikkaakaan mihin mennä, jos asunto oli mennyt alta.

Ihmettelin aikuisempana sitä, että nämä kaksi olivat jääneet pikkukylälle olemaan. Ehkä he saivat sen verran ruoka-apua kyläläisiltä, etteivät lähteneet pois.

Asuminen oli varmasti todella kurjaa, siinä lautakojussa ei lämpö pysynyt, vaikka oli siellä kamiinakin. Kai senkin oli joku kyläläinen lahjoittanut. Mahdollisesti isän ystävä, jonka tontin reunalla koju oli. Kesällähän sellainen paikka on varmasti ihan hyväkin, mutta talvet ovat varmaan olleet piinallisia. Joskus Ville tuli meille ihan kohmeisena ja palelluksissa.

Me penskat  oltiin uteliaita, ja kurkisteltiin vähän kauempaa Villen hökkeliin ohi mennessämme. Paikka oli kyllä syrjässä, mutta kesällä voimme kurkkia sinne, koska sen ohi kulki polku uima-paikallemme, ja hökkeli oli ystäväperheen pihapiirin äärirajalla, ja perheen poika oli suurin piirtein ikäiseni.


En tiedä, muistavatko siskoni näitä laitapuolen kulkijoita ollenkaan. Joskus jotkut asiat jäävät mieleen voimakkaasti, ja toisille eivät ollenkaan.

Nämä "metsien miehet" eivät olleet meille lapsille epäystävällisiä, mutta he tappelivat kyllä keskenään. En nähnyt sitä koskaan, mutta kuulin siitä. Joskus Ville tuli käymään naama verinaarmuilla tai ihan sinisenä mustelmista. Minä melkein voin pahoin aina kun näin hänet pahoinpideltynä.

Kuva vuodelta 1924
Kuuntelin usein korvat hörössä äidin ja isän keskustellessa heistä esim. naapurien tai ystävien kanssa. Kai tämä kaksikko aiheutti enemmänkin puheenaihetta pienellä, tylsällä kylällä.

Kerran sitten kuulinkin jutun, joka oli mielestäni aivan kauhea.

Tauno-poika oli hankkinut jostakin jonkin sorttisen pyssyn - vai omistiko sellaisen jo silloin kun oli "yhteiskuntakelpoisempi" kansalainen - en tiedä.

Eräänä päivänä sitten kuulin ehkä vanhemmiltani, ehkä kyliltä, että Tauno oli ampunut isäänsä Villeä. Se oli karmeaa kuultavaa, ja sitten mietin monesti, mitä siellä hökkelissä oli tapahtunut.

En muista ihan tarkkaan näitä juttuja, ja voivathan ne olla toisinkin, että Ville olisi ampunut Taunoa. Lapsen mielessä asiat voivat sekoittua helpostikin muistikuvissa eri puheiden takia.

En muista, mitä sitten tapahtui. Varmaan toinen osapuoli joutui vankilaan, ja toinen ehkä sairaalaan, tai ehkä hän kuoli. En tiedä.

Säälittää tällaiset tapaukset tänäkin päivänä.

Moni lipsahtaa edelleenkin turvaverkkojen läpi. Moni ehkä haluaakin asua metsissä ja hökkeleissä poissa muiden silmistä. Onneksi nykyisin on kuitenkin asuntoloita, mihin tällaiset ihmiset voivat mennä pahimpien pakkasten aikoihin. Kai useimmilla on jonkinlainen tulo, toimeentulotuki tai eläke, millä saa välttämättömimmät tarpeet tyydytetyiksi. Vaikka useinhan se menee alkoholiin.

En mainitse kaksikon sukunimeä, koska se ei ole relevanttia tämän asian kertomisessa, enkä halua hienotunteisuussyistä muutenkaan kertoa sitä.

Niin, ja kuoleehan meillä edelleenkin ihmisiä korvikealkoholien käyttöön.

Tenttu ja jäähdytysneste tappavat edelleen juomareita – "oikea" viina vie enemmän henkiä

4711 Eau de Cologne-kuva sivulta Vanhoja mainoksia, Arjen historiaa hauskalla tavalla

Mielenkiintoinen juttu tässäkin Puli ja tenttu