American actions - USA:n urheiluja

8.1.2020 En ole saanut aikaiseksi jatkaa näitä juttuja, saapas nähdä, milloin se tapahtuu. 

Tämän tarinan alkuosan olen kirjoittanut kauan sitten. Alempana, päivämäärän 16.10.2012, kohdalla kirjoitan jatkoa tähän juttuun. Päivämäärä on keltaisella.

Olin muutaman kerran matkanjohtajana, oppaana ja matkanjärjestäjänä eräälle ikämiesjääkiekkojoukkueelle 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa.

Laitan lisää kuvia myöhemmin kunhan saan skannatuksi.

Minä keltaisissa vaatteissa. Janne-poika "Miami Vice"-vaatteissa konepellillä!  

Kävimme turnauksissa Kaliforniassa, San Diegossa, Floridassa Miamissa ja Daytona Beachilla ja Floridan turnausmatkan yhteydessä vielä lomailemassakin Karibian Puerto Ricossa koko poppoon kanssa.

Voi olla että olen sekoittanut joitakin tapahtumia keskenään, mutta kaikki on kuitenkin tapahtunut, ja kerron liioittelematta!

Silloin ei ollut nettimahdollisuuksia joten järjestin matkat puhelimen ja faxin avulla reilulle 30 ihmiselle. Matkatoimistot ottivat niin paljon välityspalkkioita että kannatti tilata samat matkat suoraan hotelleista ja lentoyhtiöistä. Se onnistuikin yli odotusten! Saimme säästöä yli 30 000 markkaa eli tonni per henkilö. Jokainen maksoi matkansa itse sekä minun kuluni näistä tilausjutuista.

Olin myös tulkkina, koska kaikki eivät osanneet englantia, olivat sitä ikäluokkaa. Välitin myös uutisia kotimaahan paikallislehteen joukkueenjohtajan kanssa.

Tilasin lennot Pan Amilta,  koska sieltä sai paljon bonuksia riippuen lentokilometreistä. Olimme jo käyneet yhden Pan Amin reissun Ameriikoissa ja sieltä jokaisella oli mukava määrä bonuksia, eli tuli lisäsäästöä huomattavasti.

Menimme tällä kertaa Floridaan New Yorkin ja Orlandon kautta.

Lento lähti Helsingistä Lontooseen ja sieltä New Yorkiin.

Heti Lontoossa oli mahtavat turvatarkastukset. Naapurini, ystävättäreni ja yhden jääkiekkoilijan vaimo oli myös mukana. Turvatarkastuksessa tarkastajamiehet pyysivät häntä riisumaan paidan pois! Noin  vain siinä jonossa isossa hallissa missä oli kai tuhat ihmistä! Juuri silloin oli tullut uudet ohjeet ja tiukemmat määräykset.

Ystävättärenihän kieltäytyi tietenkin - ei kai hän nyt kaikkien nähden riisuudu rintaliivisilleen siinä! Siinä sitten pähkäiltiin ja tarkastajat olivat vihaisia, mutta ymmärsivät kai että ei siinä kukaan muukaan haluaisi riisuuntua kaikkien nähden. Lopulta tultiin siihen tulokseen että mennään johonkin tarkastuskoppiin riisumaan se riivatun paita häneltä.

Minä olin mukana tulkin ominaisuudessa vaikka kyllä ystävättäreni jotenkin englantia osasi, mutta ei  kuitenkaan sujuvasti. Ja niin tapahtui, paita pois kopissa ja kaikki oli kunnossa! Ja saatiin jatkaa taas jonossa eteenpäin. Sisäpuolella, eli taxfreepuolella sitten jokainen meni omille asioilleen, kuka osti tupakkaa, kuka viiniä, viinaa, kaljaa, hajuvettä - you name it! Osa kiekkoilijoista, kai suurin osa, osti baareissa alkoholijuomia ja juhlivat tietenkin. Se juhla oli jo alkanut Helsingin lentokentän taxfreepuolen baareissa.

Aikanaan pääsimme sitten lentokoneeseen asti. Jokainen meni paikoilleen ja sitten se ruljanssi alkoi. Kuului sihahdus sieltä, toinen täältä...

Muutama kiekkoilija avasi heti kaljapurkkejaan ja alkoivat juomaan! Lentoemot kielsivät mutta eiväthän nämä humalassa olevat örkit uskoneet! Lentoemäntä sitten kysyi kuka on matkanjohtaja. Ja minähän se raukka olin. Esittäydyin ja minulle annettiin tiukka ukaasi: kaljat örkeiltä pois tai lentokone ei nouse ja me maksamme kulut!

Joukossa oli nimittäin niitäkin, jotka eivät ottaneet turnausmatkaa kovinkaan vakavasti, juhliminen ja juopottelu oli pääosassa. Eräskin oli taksikuski, hän on iso ja paksu mies, samoin eräs ravintoloitsija, ei aivan yhtä paksu, mutta ihmeen ketterästi he molemmat pelasivat jääkiekkoa kun sille päälle sattuivat! Suurin osa oli toki aivan asiallista porukkaa.

Minähän siitä sitten raivostuin - en tietenkään lentoemoille, vaan näille örkeille ja kävin jokaiselta hakemassa kaljat pois. Kerroin myös että lentokone ei nouse jos yksikin purkki aukeaa vielä, ja jos aukeaa ilmassa, laskeudutaan seuraavalle lentokentälle ja he maksavat. Johan siinä naamat meni totisiksi ja örkit hiljenivät. Ja lentokone nousi kohti tuntematonta - New Yorkia. No, lentokoneessa kyllä sitten tarjoiltiin heille "virallisia" alkoholijuomia - eivät he päässeet selviämään siinä - kaukana siitä!

Aikanaan laskeuduimme New Yorkiin ja jatkoimme sitten pienellä lentokoneella Orlandoon, joka on reippaan matkan päässä pohjoiseen Miamista. Turnaus oli Daytona Beachissa, jonne on Orlandosta jotain 56 mailia. Lentokentällä menimme ulos ja ensimmäisenä ihmetyksen aiheena olivat kilometrin pituiset valkoiset ja mustat limusiinit! Kyllä siinä ihmeteltiin niitä. Tällä ensimmäisellä kerralla meillä oli vastaanottajana vanhempi mies, joka toimi oppaana alussa, järjesti bussin hotelliin ja turnauspaikalle ja takaisin sekä huolehti lentolipuista. Minä olin "opettelemassa" hommaa ja toimin avustajana.

Turnaus meni ihan hyvin, miehet pelasivat kuin pelasivat, ei mitään isompaa menestystä mutta eivät he olleet huonompiakaan. Alkoholia kyllä kului litrakaupalla per nenä joka päivä!

Minulla oli perheeni mukana ja vuokrasimme auton ja ajelimme sillä ympäriinsä. Olihan siellä paljon katseltavaa.

Olimme aina naureskelleet amerikkalaisille elokuville, missä autot kurvaavat hiekkarannalla ja renkaat vinkuvat - hiekalla! Olin aina ajatellut että onpa ihan hönttiä kun tuollaisia tehosteita käyttävät! Mutta olinpa väärässä! Näimme erään poliisiauton joka kurvasi sinne rannalle kohtalaista vauhtia, mihin lie ollut kiire, siellä ajeltiin aivan yleisesti autoilla rannalla! Ja mitä kuulinkaan, renkaat vinkuivat siellä ihan oikeasti! Eivät ne olleetkaan mitään elokuvatehostejuttuja! Ensin en uskonut korviani, ja keskustelimme siitä perheen kanssa. Ja sitten tuli muitakin autoja joilla renkaat vinkuivat! Sitten huomasin, että kun käveli vähän laahustamalla, siten että kantapää otti hiekkaan ennen kuin jalka painui maahan, sieltä tosiaankin kuului sellainen vaimea vingahtava ääni! Kaikkea sitä oppii kun matkustaa!

Oli muitakin merkillisiä kokemuksia. Siellä ihmiset ajoivat pickupeillaan ja tavallisilla autoillakin aivan rantaan, laittoivat pyyheliinan pickupin lavalle tai auton konepellille ja makasivat siinä aurinkoa ottaen! Eivät siis jaksaneet kävellä rantaan! Oi aikoja oi tapoja! Rannoilla oli myös jättikokoisia asuntoautoja, melkeinpä mobile houseja. Siellä ihmiset asuivat satojen auringonpalvojien joukossa. Ne asuntoautot olivat tosi isoja. Monella oli mukana pieni henkilöauto sen perässä, eturenkaat sellaisessa härdellissä niin kuin hinaajissa on, auto nostetaan siis eturenkaistaan ylös ja vain takarenkaat ovat tiessä. Sillä he sitten ajelivat ympäriinsä ja asuntoauto toimi talona.

Huomasimme myös muita silmiinpistäviä asioita. Rannoilla oli aivan valtavan lihavia naisia, oli miehiäkin, mutta naiset pistivät silmään. Tällaisia oli eniten Miamissa, missä kävimme seuraavalla reissulla. Meillä täällä näkee harvoin, jos koskaan, niin lihavia ihmisiä kuin siellä. Merkillisintä oli se, että monella oli kapeahko vyötärö ja yläosa suurin piirtein normaalin näköinen. Mutta se alaosa! Aivat valtava lantio ja reidet! En yleensä tuijota mutta siellä tuijotti ihan väkisinkin! Oli se niin hurja näky - kun katsoi yläosaa ei ollut lihava ollenkaan ja sitten alaosa painoi varmaan lähes kaksisataa kiloa.

Asuimme Daytona Beachilla hotellissa jonka nimi on Ivanhoe. Löysin jopa linkin hotelliin vielä tänä päivänä!

http://www.holidaycheck.com/hotel-travel+information_Hotel+Ivanhoe+Beach+Resort-hid_111836.html ja http://www.good-hotels-usa.com/florida/daytona-beach/ivanhoe.htm.

Hotellissa oli aseistetut vartijat iltaisin ja öisin, he kulkivat ympäriinsä siellä. Tuntui oudolta kun oli tuimat, aseistetut miehet käyskentelemässä ympäriinsä. Juttelimmekin erään kanssa, hän oli ystävällinen ja joviaali mies, mutta sanoi että rikollisuus on aika suuri sielläkin ja hän sanoi että pitää olla tarkkana mihin menee iltaisin.

Kävimme eräänä päivänä Pizza Hutissa syömässä. Mukana oli mieheni, poikani ja tuttavapariskunta, eli viisi henkilöä. Me tilasimme perhepizzan, ajattelimme että se on suurin piirtein saman kokoinen kuin meilläkin, me halusimme vain välipalaa ja ajattelimme sen riittävän viidelle juuri sopivasti. Tilasimme ja piti antaa nimi - eiväthän ne osanneet lausua mitään suomalaista nimeä, joten kerroin vain oman nimeni, Raili, se nimihän tunnetaan ameriikoissa Rileynä ja lausutaan aivan kuin tuo etunimeni Raili. Se toimi myöhemmin hyvin joka paikassa.

Odottelimme sitä pizzaa sellaisessa 80-senttisessä pöydässä, eli vähän pieni viidelle, mutta mahduttiin kuitenkin ihan hyvin. Se pizza tuli sitten - JA MIKÄ PIZZA! Se mahtui juuri ja juuri sille pöydälle! Oli siinä meillä syömistä, varmaan se oli neljä viisi kertaa suurempi kuin Kotipizzan perheizza! Ei jäänyt nälkä! Kaikki on suurta Amerikassa!

Rannalla juhlittiin iltaisin. Siellä opeteltiin tanssimaan lambadaakin. Eräskin jääkiekkoilija sanoi että lambadaa on helppo tanssia, laittaa vain liidun takapuoleen ja piirtää kahdeksikkoa seinään latinorytmien tahdissa! Kyllä sille porukka nauroi, olihan alkoholilla osuutta asiaan! Minä jouduin tanssimaan oikeasti lambadaa vasta Puerto Ricossa seuraavalla reissulla, tanssipaikassa, erään mustan ja komean miehen kanssa - siinä ei liituja tarvittu. Oli se kumman näköistä, kun oli kuin olisi alavartalot liimattu yhteen ja yläosat heiluivat musan tahdissa! Nolotti!

Koska olin matkanjohtaja, amerikkalaisen jääkiekkojoukkueen omistaja kutsui minutkin pool partyyn. Tällainen joukkueen omistajahan on rikas mies USA:ssa. Minä ja joukkueenjohtaja sekä kaksi kiekkoilijaa pääsi suomalaisten porukasta sinne. Talo oli tosi valtava, aivan Kauniit ja Rohkeat-tyyliä, jättimäinen uima-allas ja trooppisia kasveja. Kuin suoraan amerikkalaisesta tv-sarjasta.

Siellä sitten kuljeskeltiin ympäriinsä lasi kädessä ja siemailtiin viiniä ja syötiin pieniä suupaloja ja tietenkin pidettiin yllä sitä kuuluisaa small talkia. Alkoi tulemaan jo ilta ja kohta piti lähteä, pool partyssa ei koskaan saanut olla liian kauan!

Yhtäkkiä kuului kaksi kovaa läiskähdystä - ja kohahdus vieraiden joukossa!

Kaikki kääntyivät katsomaan mitä uima-altaassa tapahtui. Minäkin menin katsomaan mitä siellä tapahtui, seisoin syrjemmällä juttelemassa jonkun jääkiekkopomon kanssa.

Siellähän kaksi keski-ikäistä, kaljamahaista miestä porski kuin mursut uppeluksissa. Kohta kaksi päätä nousi pärskähtäen veden alta ja altaasta kiipesi horjahdellen ylös kaksi paksua miestä. Ihmiset alkoivat kovasti sorisemaan ja ihmettelemään. Siellä seisoi kaksi litimärkää miestä, ja heidän sinivalkoisissa paidoissaan luki SUOMI!

Kuinka tarina jatkuu, pääsimmekö pois Amerikasta kaikkien kommellusten jälkeen? Tiukkaa se teki.... mutta tässä ollaan!

16.10.2012

Niin, kuinka pääsimme pois  Amerikan raitilta?

Olimme Orlandossa ja palatessamme tietenkin jätimme matkalaukut ruumaan. Meillä oli lentokentällä vastassa se sama vanha herra joka oli auttanut meitä sinne tullessakin.

Jätimme matkalaukut lentokenttävirkailijalle, ja sitten tämä vanha herra antoi koko lippunivaskan minulle, 33 lippua. Hän otti sen nivaskan aikaisemmin, kun kukin vuorollaan luovutimme matkalaukkumme ja hän valitsi aina oikean lipun virkailijalle.

Sitten menimme tietenkin lentokoneeseen.

Ikämiesjääkiekkoilijat olivat tietenkin jo kunnolla jurrissa, olihan turnaus jo ohi, ja kotimatka alkoi. Lentokoneessa istuessani sitten tarkistelin kaikkien liput. Ja voi kauhistus! Huomasin että joukkueen johtajan lippunivaskasta puuttui New Yorkista Helsinkiin lähtevän lennon lippu.

Ilmoitin siitä heti lentoemännälle, ja hän meni sitten kapteenin luo kysymään asiaa. Sitten hän vielä soitti matkalaukkutiskille.

Hän tuli sitten sanomaan meille, ettemme voi mennä takaisin koneesta lähtöhalliin, että asia hoidetaan New Yorkista.

No, huoli mielessä sitten olin Isoon Omenaan eli New Yorkiin saakka.

Kun saavuimme sinne, aloin heti selvittämään lippuongelmaa. Eikä siellä tiedetty asiasta mitään vaikka Orlandosta oli luvattu ilmoittaa sinne.

Hapan virkailija, meksikolaisen näköinen mies, lyhyt ja pyylevä, pyysi meitä tutkimaan kaikki taskut, laukut yms., siis jokaisen matkustajan, ei ainoastaan sen henkilön, jolta se lipun osa puuttui.

Matkalaukkuselvityshän oli tehnyt virheen, ja ottanut kaksi lippua yhden sijasta. Liput olivat silkin ohuita, ja virkailija oli vahingossa repäissyt kaksi lippua yhden sijasta. Jokaiselle reitillehän oli oma lippunsa.

Me pengoimme matkalaukkumme kun tämä Kerberoksen oloinen mies tuijotti silmä kovana kantapäillään keikkuen, kädet selän takana.

Ja hän määräsi meidät tekemään saman tarkistuksen uudelleen ja uudelleen.

Sitten hän häipyi siitä johonkin ja aikoi tulla takaisin. Meni tunteja, lentommekaan ei vielä pitänyt onneksi lähteä.

Osa porukasta makoili hallin lattialla matkalaukku tai reppu tyynynä. Virkailija tuli vihdoin takaisin, ja etsi minut käsiinsä.

Hän sanoi, että tutkikaapa ne matkalaukut ja taskunne vielä kerran, keikkui kantapäillään kuin mikäkin ruukin patruuna, kädet taas selän takana. Ja mehän tutkimme ja kaivelimme hänen mielikseen. Tiesimmehän jo, että matkalaukut vastaanottanut virkailija oli ottanut liian monta lippua yhdeltä henkilöltä. Ei ollut muutakaan vaihtoehtoa, kun liput olivat olleet sillä vanhalla herralla ja sitten minulla. Ja minähän huomasin lippuvajeen jo lentokoneessa Orlandossa, ennen kuin kone nousi. Ei kukaan päässyt matkalaukuille enää sen jälkeen!

No, kun taas matkalaukut yms. oli kaiveltu ties monennenko kerran, mies leväytti minulle faxin selkänsä takaa. Ja siinähän oli vahvistus, että matkalaukut vastaanottanut virkailija oli tehnyt virheen, ja oli tehty yksi lippukopio, millä meidän joukkueen johtaja pääsisi jatkamaan matkaa.

Helpotuksen huokaus! Oli kulunut noin kahdeksan tuntia epätietoisuudessa.

Nyt sitten voisimmekin mennä oikealle portille odottelemaan.

Tässä oli aivan selvästi simputuksen makua. Virkailija oli ensin mielin kielin, kun otin häneen yhteyttä lentokentällä, mutta sitten käytös muuttui, kun olikin hiukan isompi ongelma. Ikämiehistä osa oli jo humalassa, eikä hän varmasti tykännyt siitä, mutta suurin osa oli ihan kunnossa ja selvin päin, ja olimme myös hyvin kohteliaita.

Tiedettiinhän me alusta alkaen, että kukaan meistä ei ollut tehnyt virhettä. Muuta kuin sen, ettei lippunivaskaa tarkastettu heti sen saatuamme. Mutta olisi siinäkin mennyt aikaa alkaa tarkastamaan 33 lippua, eikä sellainen tullut edes mieleeni! Mutta opin tästä kyllä jotain!

Amerikassahan on hiukan niin, että niin kauan kuin menee hyvin, hymy on suuri ja valkoinen, mutta kun alkaa menemään huonoon suuntaan, käytös saattaa muuttua täysin. Ja niin tässä kävikin.

No, ei hätiä mitiä, nyt pääsisimme suoraan Helsinkiin.

Joutuisimme vielä odottelemaan jonkin aikaa lennon lähtöä, olimme jo portin vieressä olevassa odotussalissa.

Sitten kaiuttimista tuli ilmoitus, että  lentoytiömme Pan Amin lennon lähtöporttia on muutettu, ja että pitää mennä uudelle portille. No, me marssimme sinne kuuliaisesti, kaikki 33 ihmistä, pieni osa enemmän tai vähemmän jurrissa.

Pari äijää, ne jotka olivat hypänneet uima-altaaseen cocktailtilaisuudessa Suomi-paidat päällä, olivat keksineet mielestään hauskan idean. Toinen ukkeli työnsi toista, vielä kännisempää pyörätuolissa edestakaisin.

Minua hävetti ja varmaan monella muullakin. Ukkelit pitivät kovaa mekkalaa, ja aina heidät päästettiin ohi hyvin ystävällisesti ja kohteliaasti, olihan pyörätuolissa vammainen ihminen.

Niinhän he luulivat!

Olimme siis uudella lähtöportilla toiveikkaina.

Ja taas tulee kuulutus, että lähtöporttia on muutettu. Ja me taas kuuliaisina uudelle portille, ja ne kaksi miestä pyörätuolilla ja mekastaen.

Ja taas uudelle portille.

Nyt alkoi olemaan nälkäkin, ja menimmekin sitten hakemaan ruokaa läheisestä tarjoilupisteestä.

Siellä jonottaessani näin yhden vanhan pariskunnan, kumpikin satavarmasti 80 v. Pariskunta pyöri ja hyöri siinä eksyneen näköisenä, ja minä tietenkin kilttinä ihmisenä menin kysymään heiltä englanniksi, ruotsiksi ja suomeksi, onko heillä joku hätä.

Vanhalla herralla oli kuulokoje kummassakin korvassa eikä hän kuullut oikein hyvin. Vanhalla rouvalla oli sentään vain yksi kuulokoje toisessa korvassa, muttei hänkään varmaan kuullut kunnolla, kun koko ajan kyseli mitä mitä.

Minä sitten suurin piirtein huusin, että voinko jotenkin auttaa, kysyin kaikilla näillä kolmellä kielellä.

Vihdoin vanha herra kuuli, ja sanoi ruotsiksi, että he ovat menossa Tukholmaan, ja että porttia muutetaan koko ajan, eikä hän ole enää selvillä, miltä portilta lento lähtee. Hän kun ei kuule kunnolla kuulutuksia, eikä vaimokaan kuule.

Pyysin nähtäväksi heidän lentolippunsa, ja heillä olikin sama lento kuin meillä. Minä sanoin herralle, että he voivat seurata meitä, me olemme menossa samalle lennolle.

Voi sitä helpottunutta ilmettä tämän pariskunnan kasvoilla! Mies vielä halusi, että minä ottaisin heidän lippunsakin omaan lippunivaskaani, ja niin sitten teinkin. Pidin huolen että pariskunta pysyi kärryillä porttien vaihtumisessa. Ja niitä vaihdettiinkin vielä muutamaan otteeseen. Hain aina pariskunnan, kun he istuivat väsyneenä jossakin tuolilla, kun porttia vaihdettiin taas. Olin hiukan huolissanikin heidän terveydestään.

Seuraavalla portilla huomasin erään vanhan rouvan, joka pyöri siellä epätietoisen näköisenä, hänkin varmasti yli 70 v.

No, kiltti kun olen, menin kysymään taas noilla kolmella kielellä, onko joku hätänä. Ja rouvan kasvot muuttuivat sillä sekunnilla valoisammiksi, kun sanoin suomeksi. Hän oli eksynyt täydellisesti. Tarkistin hänenkin lippunsa ja lentohan oli sama kuin meidän. Rouva oli ollut tyttärensä luona kylässä New Yorkissa.

Minä kerroin vanhalle rouvalle, että olemme menossa samalle lennolle, ja että voin pitää huolen, ettei hän eksy matkastamme. Ja minä otin hänenkin lippunsa.

Rouva kertoi että tytär oli jättänyt hänet ovelle, mistä mentiin lähtöportille, ja oli kuulemma sanonut, että siitä ei voi eksyä, kun lähtöporttikin oli tiedossa. Vanha rouva ei osannut englantia ollenkaan, joten tytär oli saattanut niin pitkälle kuin pääsi. Hän oli päässyt oikean lähtöportin ovelle saakka, missä passit tarkastettiin, eikä vanhalla rouvalla olisi periaatteessa mitään ongelmaa, kunhan seuraisi muuta porukkaa, joka siirtyisi portista koneeseen.

Rouva oli tosi kiitollinen, kun tarjouduin auttamaan. Mitähän hänen tyttärensä ajatteli, kun rouva ei ollutkaan kotona silloin kun piti?

Olipa minulla pitkä häntä, kun siirryimme portilta toiselle! Nyt oli jo 33 lipun sijasta 36 lippua!

Portti sen kuin vaihtui ja vaihtui. Luulenpa että se vaihtui jotain seitsemän, kahdeksan kertaa. Ihme että itse pysyin kärryillä. Alkoi jo väsyttämäänkin, kun oli oltava niin tarkkana niiden kuulutusten takia.

Jossain vaiheessa oli ilmoitettu, että lentomme tulee myöhästymäänkin muutamia tunteja. Olimme olleet jo kentällä puoli vuorokautta, tai ehkä enemmänkin.

Sitten yhtäkkiä havahduin, meidän lennosta kuulutettiin uutta asiaa, ehkä jotain vajaa tuntia ennen lopullista lähtöaikaa. Minä höristelin siinä korviani enkä meinannut millään uskoa mitä kuulin. Epäilin kielitaitoanikin siinä vaiheessa todella vahvasti.

Siellä ilmoitettiin nimittäin että Pan Amin lento ei lähde ollenkaan, eikä tule lähtemäänkään, että lento on peruttu kokonaan!

MITÄ! MITÄ! Me ollaan Isossa Omenassa ja meidän lennon pitää lähteä kohta, hirveä porukka mukana, mitä teemme!?

Menin ottamaan selvää, mistä on kysymys, enkä meinannut millään saada selville, mitä oli tekeillä. Vihdoin kaikki selvisi, että lentoyhtiö oli mennyt konkurssiin, eikä meillä ollut enää lentoa, eikä lentoyhtiötä joka voisi kuljettaa meidät.

Mikään lentoyhtiö ei halunnut ottaa meitä mukaansa, koska ei ollut varmaa maksajaa!

Minä yritin sitten selvitellä asiaa, tiskiltä toiselle, puhelimesta toiseen, virkailijalta toiselle. Pysäyttelinkin virkailijoita, jotka kävelivät ohi.

Ja vihdoin tärppäsi!

Lufthansa ottaisi koko porukan kyytiin Frankfurtiin!

Miten sieltä eteenpäin? No, se oli sen ajan murhe, pääsisimme kuitenkin Eurooppaan!

Ja niin meidät sitten pakattiin Lufthansan koneeseen. Pitkän ja väsyttävän lennon jälkeen laskeuduimme Frankfurtiin. Ja ihme kyllä matkalaukutkin tulivat Frankfurtiin. Olen ihmetellyt sitä usein myöhemmin.

Kukaan ei oikein osannut nukkua, minä en silmällistäkään koko aikana. Ja vielä oli taisteluja jäljellä.

Frankfurtista sitten sain kinutuksi Scandinavian Airlinesin, eli SAS:n lennon Tukholmaan. Mikä helpotus, olisimme jo aika lähellä Suomea sen lennon jälkeen.

Osa porukasta, varsinkin ne humalaiset, alkoivat olla ärsyyntyneitä, kun olivat väsyneitä, ja viinakin meinasi loppua. Moni haisikin jo kuin rankkitynnyri -vaikken kyllä koskaan ole haistanut sellaista! J Alkoivat mokomat kiukuttelemaankin jo laskuhumalassaan. Ja minä olin raatanut heidän vuokseen jo tuntikausia! Itselleni olisin pystynyt helposti järjestämään matkan kotiin, mutta 36 ihmiselle se on toinen juttu!

Laskeuduimme Tukholmaan ja annoin sitten ruotsalaiselle pariskunnalle takaisin heidän lentolippunsa.

He halasivat minua, ja sanoivat olevansa ikuisesti kiitollisia minulle avusta. Avun antaminen olikin sen vaivan arvoista, sain niin ihanat kiitokset! Se antoi voimia jatkoon.

Olihan meidän päästävä vielä Helsinkiin.

Känniläiset olivat jo todella väsyneitä ja vihaisia.

Kun me olimme erään portin lähellä, ja sinne tuli juuri saapuneen lentokoneen kapteeni ja muu henkilökunta, pari känniäijää meni vaatimaan, että se lentokone veisi meidät Suomeen!

Kapteeni siinä ihmetteli eikä ymmärtänyt mitä ne äijät kankealla englannillaan yrittivät. Ja sitten useampi muukin mies meni siihen kapteenin ja henkilökunnan ympärille vaatimaan lentoa Helsinkiin. Kapteeni ja henkilökunta olivat muistaakseni Jugoslaviasta, samoin kuin lentoyhtiökin.

Minä yritin mennä siihen väliin, ja kapu kertoikin, ettei heillä ole edes lupaa lentää Suomeen, että vaikka he haluaisivatkin, ei heillä ole mahdollisuuksia ilman lupaa. Ja toisaalta eivät he edes halunneet, hän sanoi.

Minä rauhoittelin niitä ärsyyntyneitä jääkiekkoikämiehiä, ja juuri kun sain rauhoitetuksi, tulivat vartijat. Hyvä etteivät ukkelit joutuneet putkaan! Ja minä siinä syyttömänä mukana!

Oli vähällä tapahtua lentokonekaappaus! Tuntui ihan siltä, kun nämä muutamat ukkelit kävivät väsyksissään ja laskuhumalassa niin kuumina. Onneksi sain selvitetyksi asian ilman seuraamuksia.

Sitten sainkin monen mutkan ja keskustelun ja tiskillä käynnin jälkeen Finnairin ottamaan meidät mukaan Helsinkiin seuraavalle lennolle.

Osa oli jo soittanut Viking Linelle ja yrittivät varata lippuja sinne, mutta en tiedä olivatko saaneet varatuksi. He aikoivat ottaa taksin Arlandasta laivasatamaan.

Kun kerroin, että Finnair ottaa meidät mukaan Helsinkiin muutaman tunnin kuluttua, porukka rauhoittui kummasti, aivan kuin lysähti kasaan!

Minä sain vielä ylipuhutuksi lentoyhtiön tarjoamaan meille kaikille ilmaiset ruuat.

Oli aikakin jo syödä. Olimme olleet matkalla jo 40 tuntia ilman että olimme kunnolla syöneet tai edes nukkuneet. Olimme kyllä ostaneet kioskeista sämpylöitä yms., mutta emme olleet varsinaisesti syöneet kunnolla.

Nyt saimmekin ilmaisen aterian, koko porukka! Hyvä minä!

Lento Helsinkiin lähti aikanaan, ja vihdoinkin nukahdin lentokoneessa, 44-45 tunnin jälkeen, sen puoli tuntia mitä siinä ehti nukahtamaan kaiken hässäkän jälkeen. Mutta se piristi kummasti!

Kun pääsimme Seutulaan, olo oli helpottunut – mutta väsynyt!

Hyvästelin vanhan suomalaisrouvan ja toivoin että hän pääsee nyt onnellisesti kotiin. Ja sainkin sitten taas uudet, kiitolliset halaukset. Tämäkin rouva oli ikionnellinen ja helpottunut, kun hän pääsi Seutulaan. Siitä hänen oli helppo jatkaa Helsinkiin, eikä hän tarvinnut apua enää sieltä pois kun kysyin. Hänen lapsenlapsensa tulisi hakemaan, jahka hän pääsisi soittamaan.

Mietin jälkeen päin, että kuinka huolissaan omaiset olivat olleet tämän vanhan rouvan selviytymisestä, hän kun ei osannut muita kieliä kuin suomea, ja matka viivästyi lähes kahdella vuorokaudella. Ovat he mahtaneet olla huolissaan. Mutta tiesivät varmasti lentoyhtiön konkurssista. Mutta kun rouvasta ei kuulunut mitään koko aikana. Varmaan omaiset helpottuivat kun vanha rouva köpitteli kotiinsa lapsenlapsen hakemana.

Ja voi sitä ihanaa tunnetta, kun pääsi omaan sänkyyn! 

No, eivät ne seikkailut tähän loppuneet.

Miten eräs mies kadotti passinsa, ja siltikin onnistui luikahtamaan passintarkastuskoppien ohi New Yorkissa? Ja mitä sitten tapahtui kun maahantuloviranomaiset saivat sen selville?

Nämä kaikki jutut tapahtuivat ennen 9/11-tapahtumia. 

Mutta se on toinen tarina. Juttu jatkuu joskus…