Rakkaustarinako?

Vai mainoksen uhri?

Menen aamuisin metrolla Kampista töihin. Bussi Porvoosta menee Kamppiin, ja sieltä nousen ylös ja sitten taas alas toiselle puolelle metroasemalle.

Kun bussiaseman puolelta nousee ylös, niin siinä ylhäällä on joka aamu joku ihminen jakamassa Metro-lehteä.

Minä aina hymyilen, toivotan hyvää huomenta ja otan lehden. 

Viime aikoina siinä lehden jakajana on ollut mies, lähes ikäiseni. Hän on ollut niin hymyileväinen ja iloinen, että itsekin tulen väkisin vieläkin iloisemmaksi. Vai onko siksi iloinen, kun minä niin pirteän iloisena aamuisin tervehdin häntä? En tiedä.

Yleensä siinä on ollut nainen jakajana - miellyttävä ja hymyileväinen hänkin, ja kaunis. 

Nämä jakajat ovat vietnamilaisia, tai muita aasialaisia, en tiedä mistä maasta. Kuitenkin heillä on aina iloinen ilme kasvoillaan. Toisin kuin suurella osalla Kampissa kulkijoista.

Minusta on mukavaa ottaa vastaan lehti juuri heiltä. Onhan niitä lehtiä metrolle menevän portaikon yläpäässä olevassa telineessäkin, mutta ihmiskontakti on aina hauskempi.

Eräänä aamuna Arla tarjosi mainostarkoituksessa proteiinipitoista maitorahkaa lehden mukana. Ja tottakai minä otin purkin mukaan. Oli kiva välipalana töissä. 

Jokunen viikko sitten Helsingin Sanomat
tarjosi heijastimia Metron mukana.
Se on käytössä, on nimittäin tosi hieno!

Nyt perjantai-aamuna olikin sitten Lambilla Ystävänpäivän kunniaksi tarjolla vessapaperia rakkausteemalla.

Näin jo kaukaa, kuinka se mies tarjosi jokaiselle yhden vessarullan lehden mukana. Vessarullassa oli teksti "Pieniä suuria rakkaustarinoita joita sinä ja minä kirjoitimme". 

Minä menin sinne käsi ojossa ottamaan lehteä kuten tavallista, tervehdin ja hymyilin kuin itse aurinkoinen. Olen aamuisin aika pirteä. 

Sain sitten sen vessapaperirullankin siinä. Sitten mies tuli perääni, ja työnsi vielä toisenkin rullan kainalooni hymyillen jos mahdollista vieläkin leveämmin ja taputti olalle. Minä kiitin kauniisti. Teki mieli halia, mutta mitä hän olisi siihen sanonut?

Olihan se mukava episodi ja teki iloiseksi. Jospa minäkin annan iloa tälle miehelle kun hymyilen, tervehdin ja kiitän kauniisti?

Tämä oli minun pieni kanssaihmisrakkaustarinani. 

Ei blogitekstiä ilman Pimun kuvaa, tietenkään! 

Enhän minä yksinkertaisesti voi kirjoittaa blogia kirjoittamatta Pimusta, rakkaasta ystävästäni ja seuralaisestani! Se on niin ihana, elämäa sulostuttava karvaturri! 

Kuvassa se katsoo ulos ikkunasta tänä aamuna, kuuli jonkun koiran haukkuvan. Pimulla on nahkainen palli ikkunan edessä, että se pääsee arkisin katsomaan ulos ikkunasta, kun olen töissä. Ikkunalaudallekin on raivattu rako, etteivät kukat pääse estämään näkemistä. Eipä tule niin tylsää, kun näkee ulos.

Tänä aamuna oli todella mukava sää lähteä pidemmälle lenkille Pimun kanssa. Metsäpolut ovat olleet käytössä koko talven, joten kiersimme tunnin lenkin metsässä. Aamuisin töihin lähtiessä on vielä niin pimeää, että kävelen läheisen omakotitaloalueen kaduilla ja puistoissa, joita täällä riittää. Mutta nyt oli metsäpolkujen vuoro. Ehkä menemme vielä koirapuistoonkin tänään.

Alkukesä 2013. Nyt tilanne on aivan toisin, nyt seisotaan
vierekkäin  iloisesti  jutellen bussia odottaessa.

On se jännää, kun ihmiset ovat niin juroja ja katselevat vain maahan kun kohtaavat toisiaan. Kuten aikaisemmin olen kertonut, sellainen tilanne oli aikaisemmin myös bussipysäkillä, josta lähden aamuisin töihin.

Ennen siellä oli neljä-viisi ihmistä parin metrin päässä toisistaan, selät käännettyinä pois ja katseet maassa tai kännykässä.

Nyt asiat ovat aivan toisin. Kun tulen pysäkille, siellä tervehditään iloisesti ja jutellaan niin, ettei bussin odottaminenkaan tunnu piinalta edes kovassa pakkasessa tai sateella. En tiedä onko minulla osuutta asiaan, mutta helmikuussa tilanne oli aivan toisin, ja siitä se sitten vähitellen muuttui ja kesän jälkeen kaikki bussin odottelijat ovat ottaneet osaa jutteluun. Kai se iloisuuskin tarttuu siinä kuin pahantuulisuuskin. Ihmiset ovat myös arkoja ja ujoja, jonkun täytyy murtaa jää.

Rakkaudentäyteistä viikonloppua kaikille lukijoille!

Tulihan sitä lunta meillekin!

Pimu kuulee jonkun koiran haukuntaa

Koko syksy ja talvi eiliseen saakka on oltu lähes ilman lunta, vain pari senttiä höttölunta on ollut maassa. Kylmää kyllä on ollut.

Eilen aamulla, kun lähdin Pimun kanssa aamulenkille, huomasin, että lunta oli tullut aika paljon yön aikana. Heräsin aamulla aikaisin traktorin ääneen, mutten kuvitellutkaan, että siellä oltiin aurauspuuhissa.

Ruusunmarjat ovat herkkua

Lapset juoksentelivat innoissaan lumessa. Olipa puiston reunaan kasattu parimetrinen lumikasakin lasten iloksi, traktori oli siellä kasaamassa lisää lunta.

Pimu innostui lumesta, niin kuin aina, ja juoksi edestakaisin, suu auki auraten lunta suuhunsa.

Hmmmm... makeita hajuja

Yhden yön lumisatoa

Tehtiinkin sitten mukavan pituinen lenkki, ei kuitenkaan lähdetty metsäpoluille tällä kertaa, koska siellä oli varmaan liikaa lunta.

Kukkulan kuningatar

Tänä aamuna mentiin kuitenkin metsään asti. Ja olihan siellä muutama koiran ulkoiluttaja jo ehtinyt tamppaamaan polun. Oli silti vähän hankalaa kulkea, kun sitä lunta oli jonkin verran, mutta olipahan tehokkaampaa kuntoilua!

Makeita hajuja takaisin tullessakin

Nyt kun on saatu lunta, se voisi pysyä pari viikkoa, ja sitten olisikin jo kevään vuoro - ja kesän!

Kävimme edellisenä sunnuntaina kävelyllä Humlan ulkoilumajalla. Se on talvisin hiihtolenkkien levähdyspaikka, ja siinä on kahvila. Ystävättäreni pitää kahvilaa siellä aina sään ollessa sopiva.

Ihan kuin kuuluisi haukkua jostakin...

Ennen asuin aivan valaistun hiihtoladun vieressä, tontiltamme pääsi latua pitkin Humlaan ja sieltä eri pituisille lenkeille. Lyhin lenkki on viisi kilometriä. Minä hiihdin sen useimmiten kaksi tai kolme kertaa, tai sitten tein pidemmän lenkin, josta tuli lähes 20 kilometriä, taitaa se latau olla nimeltään Holken.

Nyt ei ollut hiihtäjiä, kun ei siellä ollut luntakaan vielä silloin. Ehkä nyt sitten on.

Kyllä siellä vaan joku haukkuu

Kaarina tarjosi pullakahvit, ja Pimukin sai tulla kahvilaan sisälle, kunhan ei mennyt keittiöön. Siinä sitten turistiin ja aika kului mukavasti. Sitten kävelimme takaisin kotiin. Menin ensin autolla lähemmäksi majalle johtavaa autotietä, ja kävelin loppumatkan. Kotoa olisi tullut kävelymatkaa lähes kymmenen kilometriä.

Pitääpä tarkistaa tuleeko sieltä joku haukku

Kyllä siellä on joku! Täytyypä räyskyttää tiedoksi että minä määrään tällä polulla

Melkein takaisin kotona

Matkalla Humlan majalle edellisenä viikonloppuna

Vielä kilometri matkaa Humlan majalle

Tämä löytyi kun googlasin "Humlan maja".
Taitaa olla Kaarina  tuossa tiskin takana.
Tässä Porvoon kaupungin infoa Humlan majasta.

Piknikillä jokirannassa uuden vuoden aattona

On se jännää, että nyt on niin lämmin joulukuu. En ole varma olenko koskaan nähnyt täysin lumetonta joulua.

Porvoojoki kuvattuna kävelysillalta. Keskusta on
vasemmalla ja piknik-paikkamme takaoikealla.

Oli niin hieno sää, että "tytöt" keksivät idean lähteä piknikille Porvoojoen rantaan. Ja sehän toteutettiin! Olen iloinen, että minut kutsuttiin mukaan!

Kävelin Pimu-koiran kanssa Kevätkummusta kaupunkiin ja kävelysillan yli jokirantaan.

Siskon tytär avasi skumpan

Sieltä ne "tytötkin" sitten ilmestyivät, yksi heistä siskoni ja toinen siskon tytär, lisäksi kaksi muuta mukavaa leidiä oli mukana. Minä ja siskoni oltiin porukan vanhimmat, pari-kolmekymmentä vuotta vanhempia kuin muut.

Olihan se jännää asettaa viltti vihreälle nurmikolle ja kattaa siihen sitten salaatit ja viinit, kahvi ja kakku ja mitä siinä nyt olikaan.

Oli meillä kynttilätkin viltin ympärillä tunnelman luojana ja valon lähteenä. Ei siellä kyllä ihan pimeää ollut, kuvat hämäävät hiukan.

Ruokaa oli riittävästi ja se maistui hyvältä! 

Pimu oli vähän ihmeissään, että mitä nyt tapahtuu, mutta äkkiä sekin sopeutui, ja alkoi haukkumaan ohi kulkevia koiria. Eräs englantia puhuva nuori mies koiran ja pikkutytön kanssa tuli oikein juttelemaan, ja antoi koiransa leikkiä Pimun kanssa. Ja pikkutytölläkin kiinnosti Pimu kovasti. Ja Pimullahan ei ollut mitään mukavaa seuraa vastaan! Haukkukin loppui heti, kun oli saanut vähän haistaa vierasta koiraa.

Vilttien alle laitoimme roskasäkit, etteivät viltit kastuisi.

Ohikulkijat hämmästelivät meitä, kun istuimme siinä vilttien päällä nurmella syömässä, ja ihan jokainen toivotti meille hyvää uutta vuotta!

Siis suomalaisetkin! Se vähän ihmetytti! Minullahan on kokemuksia bussipysäkkikäyttäytymisestä, ja ne ovat sellaisia, että käännetään selkä ettei vain tarvitsisi tervehtiä!

Eräskin vanha herra katsoi meitä kummissaan, ja näytti siltä ettei hän oikein tiedä mitä ajattelisi meistä. Olimme kuitenkin selvin päin, emmekä remunneet, niin kai se sitten ratkaisi, että meille voi sanoakin jotain. ☺

Ruoho on vihreää. Taustalla näkyy Porvoo joen
toisella puolella.

Kun hän tuli meidän kohdalle, ja oli jo melkein ohi, hänkin toivotti iloisen näköisenä hyvää uutta vuotta meille. Ja me kuorossa toivotettiin hyvää uutta vuotta hänelle.

Se viltille asettautuminen ei kyllä käynyt niin ketterästi kuin kolmekymmentä vuotta sitten, mutta onnistui se kuitenkin! Ja vielä hankalampaa oli se viltiltä nouseminen, ensin konttausasentoon ja sitten ponnistus käsien avulla ylös! Vanhuus ei tule yksin! Niin se vaan on - muttei se silti menoa haittaa!

Skumppaa.
Kuvaaja: Liisa Lipponen (sisko)

Siellä viltillä sitten istuskeltiin ja syötiin eväitä. Tietenkin juotiin skumppaa ensin, sehän kuuluu uuteen vuoteen.

Olin kyllä kuvitellut, että joku muukin olisi keksinyt piknik-idean, mutta me olimme ainoat.

Minulla oli 2,5 dl punkkua mukana pienessä muovipullossa, mutta en muistanut juoda sitä, kuohuviini riitti hyvin. Tyypillistä minulle! Joskus otan kotonakin lasillisen punaviiniä ja sitten unohdan juoda sen. No, eipä se iso vahinko ollut! Join sen sitten kotona!

Tulihan sitä kävelymatkaakin reilut seitsemän kilometriä, siis edestakaisin.
Olinpa minä reipas!

Tässä epäselvässä videossa näkyy myös Pimua tervehtinyt valkoinen koira. Se on suurin piirtein saman kokoinen kuin Pimukin, ja saman näköinenkin. Oli kiva kontrasti. Harmi kun kamera ei onnistu hämäräkuvauksessa. Isäntä puhui englantia ja hänellä oli pikkutyttö mukanaan.

Laali-täti on hyvin vihainen!

Eihän näin 1. Adventtina saisi olla vihainen, mutta kun vihastuttaa muutamien ihmisten välinpitämättömyys! 

Nyt viikonlopulla on pari uutta asukasta tullut taloon, ja pari muuttanut pois.

Tällaista jälkeä roskiksella! Ovatko pois muuttaneet jättäneet roinansa, vai ovatko uudet muuttajat sen tehneet - vai muut asukkaat, jotka ovat uusineet sisustusta?

Nämä ovat ilmestyneet viime yönä, lukuunottamatta sohvaa, joka ilmestyi edellisenä yönä.

Minusta ei kuulu sivistykseen heittää  roinaa tällä tavalla 

Käyn roskiksella joka päivä, kun jätän kompostiin Pimun jätökset lenkin jälkeen.

Surkeaa, että ihmiset sotkevat tuolla tavalla! Me muuthan maksetaan myös näitä siivouskustannuksia korkeina vuokrina! Tässä melko lähellä on keräyspiste mihin noita voisi jättää ihan ilmaiseksi!

Ja roinat on kaiken lisäksi laitettu ihan säiliöiden eteen hankaloittamaan roskien jättämistä.

Toinen ongelma on ollut kompostisäiliön kanssa. Ihmiset sotkevat sen niin pahasti, että on vaikeaa avata kansi likaamatta käsiään. En ymmärrä, miten riisinjyvät, kastikkeet, lihapalat yms. joutuvat kompostin kannen päälle! Eikö niitä pusseja voisi sulkea kunnolla? Tai jos pussi meinaa hajota, voisi laittaa toisen siihen päälle, niin minä teen. Linnut eivät niitä levitä, koska kansi on kiinni, se ei pysy auki, koska se on tehty sellaiseksi.

Tämähän on kohta kuin Karibian Puerto Ricossa, missä rannat olivat täynnä roinaa; jääkaappeja, pakastinkaappeja, televisioita, sänkyjä, patjoja... you name it!

Mihin se suomalaisten sivistys on kadonnut? Minusta kuuluu sivistykseen myös tällaisten asioiden ymmärtäminen - ettei noin vaan voi ympäristöään roskata ja jättää omat jätteet toisten pois korjattaviksi.

Kiva graffiti

No, on tässä kivaakin tapahtunut, löysästi liittyen tähän samaan asiaan.

Kävin kävellen kaupungilla Pimun kanssa eilen, lauantaina. Menin kirjastoon lainaamaan muutaman kirjan. Matkalla kirjastosta takaisin huomasin jonkinlaisen sähköpääkeskuksen, tai mikä se nyt lieneekään. Se oli tosi nätti, peitetty kivalla graffitilla. Tuon perustuksen kun vielä älyäisivät maalata vaikkapa tummanharmaaksi. 

Löytyi kyllä toinenkin saman tyyppinen rakennelma, jossa oli ruma graffiti, saman reitin varrelta! Siitä nätistä tulin oikein iloiseksi!

Poliisikoira Pimu

"Poliisikoira" työssään

Eräänä iltana viime viikolla tulin Pimun kanssa lenkiltä. Oli jo täysin pimeää.

Ostin Pimulle aikaisemmin samalla viikolla pantaan kiinnitettävän pikkuisen vilkkuvalon. Se vilkkuu sekä punaista että sinistä valoa oikein tehokkaasti. Se oli Pimulla roikkumassa kaulapannasta ensimmäistä kertaa.

Tulin polkua pitkin Pimun kanssa, ja kaksi pikkupoikaa tuli vastaan. En tunne poikia, mutta olivat jotain 6-7-vuotiaita.

Kuulin kun toinen pojista sanoi silmät ymmyrkäisinä, että hei, tuolla tulee poliisikoira! Ja sitten he jäivät odottelemaan meitä vilkuillen varovasti Pimua.

Minua meinasi naurattaa poikien mielikuvitus, ja jäin sitten juttelemaan heille. Pojat kysyivät melkein yhdestä suusta, että onko Pimu poliisikoira, kun sillä on poliisivalo. Pimulla kun on keltaiset valjaatkin, niin näytti oikein ”viralliselta”.

No, tottahan minä kerroin ettei Pimu ole poliisikoira. Sanoin kuitenkin, että voisi se Pimu ollakin poliisikoira kun se on niin viisas, ja sillä on hyvä haju- ja kuuloaisti. Löytäisi varmasti helposti kadonneita juttuja.

Silloin pojat alkoivat oikein mielikuvittelemaan, mitä Pimu voisi poliisikoirana etsiä. Se voisi etsiä esimerkiksi kadonneita tai karanneita lapsia - ja lelujakin se voisi löytää ja tuoda takaisin lapsille, jotka ovat niitä kadottaneet. Ja voisi se löytää pipoja ja hanskojakin. Kerroin, että kadonneet kissatkin voisivat löytyä, mutta Pimu ajaisi ne puuhun. Kyllä poikia nauratti!

Siinä kävi pojilla mielikuvitus oikein kierroksilla, ja niitä juttuja oli mukava kuunnella. Minä välillä höystin jollakin ja poikien mielikuvitus sen kuin laukkasi vieläkin isommilla kierroksilla.

Tottakai poikien piti saada silittää Pimua. Ja kun lähdettiin siitä, pojat vielä vahvistivat, että kyllä se Pimu on ihan oikeasti poliisikoiran näköinen ja voisi toimia poliisina kun se on niin kilttikin.

Kyllä lapset ovat ihania, kun heidän mielikuvituksensa ei vielä ole turmeltunut ja kadonnut.

Jännä kanto

Tuli meillä sentään luntakin tänä aamuna.

Einon villeissä kourissa?

Mihinkä se Eino meni, kun ei tullutkaan kylään tänne Porvooseen? Ihan selvästi lupasi! Olishan se ollut jännää kokea Einon villit kourat Pimua ulkoiluttaessa! Vai olisiko?

Kyllä siellä tuulee aika navakasti, muttei tuollaista tuulta ihan myrskyksi voisi sanoa.

Pimu

Aamulla kävin Pimun kanssa pikkulenkillä. En uskaltanut lähteä metsään, koska oli kuitenkin vaara että oksia tippuu niskaan. Mielestäni puun kaatumisvaaraa ei siellä silti ollut.

Pimu vaahteranlehtien joukossa

Aurinko on paistanut koko päivän ja puiden latvat näkyvät heiluvan edelleenkin, kun katson olohuoneen ikkunasta, eivät kuitenkaan niin paljon kuin aamupäivällä.

Älypuhelimeni sää (Ilmatieteen laitos) näyttää nyt 9 m/s tuulta täällä Kevätkummussa.

Ei tämä Eino ole kyllä ihan lupauksiaan täyttänyt, kun ei jaksanut tulla niin villinä tänne Porvooseen kuin arveltiin. Miehiin ei voi aina luottaa!

Luin uutisista että Eino oli ollut aika villinä muualla Suomessa, mutta toivottavasti on jo rauhoittunut! Ja kuulemma Eino voi olla villimpi kuin Tapani! Ei noista koskaan tiedä!

Kun aloin kirjoittamaan tätä, puut latvat heiluivat reippaasti, mutta nyt eivät juuri ollenkaan. Jospa se navakka tuuli on ohi, ja pääsen taas metsään Pimun kanssa.

Nyt olisi kai päiväkahvien aika, ja sitten ulos Einon hellään syleilyyn Pimun kanssa.

Pyhäinpäivän aatoksia

Onpa ollut sumuinen ja harmaa viikonloppu. No, ehkä se sopiikin Pyhäinpäivän viikonlopuksi - vähän surumielinen ja alkuloinen.

Isä ja äiti. ♥

Kun sain siivotuksi, aioin sytyttää kynttilät. Mutta kun minulla ei ollutkaan tulitikkuja tai sytkäriä eivätkä kaupatkaan ole auki.

No, ajatus oli kuitenkin tärkein! Voin muistella rakkaita ihmisiä ilman kynttilöitäkin.

Muistelin rakasta isää ja äitiä, ja muita edesmenneitä ystäviä ja sukulaisia.

Tässä isän kuva on leikattu isommasta kuvasta.
Isä oli aika komea mies.

Isä oli hyvin tumma, ja hänellä oli aika pitkät hiukset sen ikäluokan ihmiseksi, eli kauluksen päälle. Hänellä oli kirkkaan siniset silmät, ja hän näytti espanjalaiselta, jos ei lasketa silmien väriä!

Isä oli aina niin kiltti meille, muistan kuinka hän rakasti eläimiä, ei hiirtäkään voinut tappaa, ja harakat ja variksetkin olivat eläimiä, joita ei saanut häiritä. 

Isä oli aito ja rauhaa rakastava ihminen. Hän ei kohkannut mistään asioista, mutta oli silti aktiivinen, maalasi tauluja, rakensi mandoliineja, soitti niillä, kulki pelimannipiirissä ja muissa soittamiseen liittyvissä riennoissa. Hän opetti eläköidyttyään kansalaisopistossa soittamista. 

Isä ja minä isän konsertissa
Kemin Työväentalolla.
Poistin kuvasta siskoni, kun
en ole kysynyt häneltä
lupaa julkaisemiseen.

Hän soitti myös orkesterissa, joka kiersi eri tanssitilaisuuksissa, jotka oli tarkoitettu etupäässä vanhemmalle väelle. Hän teki myös nuotteja ihmisille, jotka osasivat soittaa jonkun kappaleen, mutta nuotteja ei löytynyt kaupoista. Hän kuunteli sävelmän ja kirjoitti sitten nuotit. Isällä oli absoluuttinen sävelkorva, ja hän auttoi muita mielellään tuossa nuotinkirjoitusasiassa.

Isällä oli paha reuma, ja hän kuolikin aivan turhan nuorena. Oli todella ikävää kun isää ei voinut loppuajasta edes kunnolla halata tavatessa, koska hänellä oli niin paljon kipuja.

Isän armeijakuva

Isä rakasti kirjoja, ja oli utelias luonteeltaan. Hän luki paljon tieteellistä kirjallisuutta, mutta myös historiaa ja romaaneja. Muistan yhden kirjan mistä hän piti paljon, ja minä pidin siitä myös: Kirja oli Ernest Thompson Setonin Rolf Salolla. Isällä oli aika paljon kirjoja, ja myös me tytöt luimme niitä. Isä oppi ruotsin kielen kun isosisko alkoi keskikoulun, opiskeli siinä samalla kun siskokin.

Isä teki erilaisia kokeilujakin, ja tarvikkeita, esim. auton renkaan ilmanpainemittarin. Se oli vähän paksumpi kuin kynä, ja ilmoitti paljonko ilmaa on renkaassa, kun sen laittoi venttiiliin. Aikamoista näpräystä! Hän teki myös könnikellon tyyppisiä kelloja, vaalealla rungolla, johon hän maalasi kuvia. Ja hän teki myös kellon koneiston itse, hammasrattaita myöten, viilasi ja sääti. Ja tottakai kellotaulu ja viisaritkin olivat omaa tekoa!

Hän teki myös vanhan ajan pistooleja metallista, suusta ladattavia, niitä oli useita kappaleita. Ihan toimivia vehkeitä. Niiden piipun suuhun on pitänyt kuitenkin hitsata tulppa, ettei niitä voisi laskea toimiviksi aseiksi.

Isä kertoi myös meille omista kepposistaan pikkupoikana, ja lapsenlapsille ne olivatkin oikea satuhetki, kun pappa niitä kertoi.

Kuvissa isä nuorena, maalaamassa, keski-ikäisenä ja soittamassa.
Kuvassa myös äitini alhaalla oikealla. ♥♥♥

Äiti taas oli iloinen, tummasilmäinen ja tummahiuksinen, pirtsakka nainen. Hän oli aina nauravainen, ja empaattinen. Hän puhui kenelle vaan ja missä vaan. Hän sai kerran ystävän junassa, kun hän matkusti Etelä-Suomeen. Tämä nainen johon hän junassa tutustui, oli hänen ystävänsä loppuelämän. He kävivät vierailuilla ja soittelivat. Ihan tyypillistä äitiä!

Äiti oli kotona lapsia hoitamassa monta vuotta, ja kun olimme isompia, hän kouluttautui kodinhoitajaksi. 

Isä ja itse tehty mandoliini.
Tämä mandoliini katosi muutossa.
Olin saanut sen isältä. Epäilen että
joku varasti, kun olin lastaamassa
tavaroita autoon ja kävin välillä sisällä.
Se on harmittanut minua suunnattomasti,
ja harmittaa vieläkin!

Sitten hän teki töitä kodinhoitajana kylällä, jossa asuimme. Monet vanhukset suorastaan riitelivät siitä, kuka saa Taimin kodinhoitajakseen. Kai se äiti siinä puhua pulputti tehdessään siivouksia yms. Ja sehän oli vanhoille ihmisille oikein mukavaa, kun vanhukset olivat jo silloin yksinäisiä! Äiti piti huolen, että vanhalla ihmisellä oli kaikki hyvin, ja joskus hän kävi myös kaupassa näille vanhuksille.

Kun äiti sijaisti toisella kylällä olevaa kodinhoitajaa, vanhukset olivat hyvin tyytymättömiä, kun äidin sijaistus loppui. He moittivat sitä vakinaista kodinhoitajaa, eikä se tietenkään ollut mukavaa kenellekään. Mutta eihän äiti valoisalle luonteelleen voinut mitään, vaan oli kaikille ystävällinen ja puhelias.

Äiti Hailuodossa.

Äiti oli tarkka ulkonäöstään, vielä yli 80-vuotiaanakin piti kulmat maalata ja laittaa poskipunaa. Vaatteiden piti olla kirkkaan värisiä, ja sopia yhteen muiden värien kanssa. Punainen ja lila olivat suosikkivärejä, joita hän sitten yhdisti mustaan ja kultaan - ja mielellään sai olla hiukan kimallustakin hienommissa vaatteissa, ja myös arkivaatteissa. Ja korut olivat ehdoton edellytys, kultaa ja punaisia kiviä. 

Tässä äidin vaatteet ja korut kimaltavat.
Harvinaista kyllä, tässä hän on täysin mustissa.
Kuva otettu vuonna 2002

Äiti oli tosi hellämielinen, ja itki vähästäkin ja myös nauroi. Hän eläytyi toisen ihmisen suruun ja iloon. 

Iltaisin meillä kotona tanssittiin paljon, kun olimme pieniä. Isä soitti maniskaa ja äiti tanssitti meitä lapsia, ja me lapset tanssittiin keskenämmekin. Osattiin polkat, jenkat ja valssit jo ennen kouluikää! Tai ainakin alkeet niihin. Äiti oli hyvä tanssimaan, ja isä hyvä soittamaan maniskaa, osasi isä soittaa hanuriakin ja muita soittimia.

Tällaisia ajatuksia on tämä pyhän aika tuonut mieleen, haikeita ja samalla iloisia muisteloita hyvistä vanhemmista.

Empatiakyvyttömät vanhemmat

Kun kävelin tänä aamuna leikkikentän  (se on tuossa talon edessä, parinkymmenen metrin päässä) ohi Pimun kanssa tavallista myöhemmin, kuulin että joku lapsi itki pakahtuakseen. Seurasin tilannetta jonkin aikaa ja kun itku ei loppunut, menin lähemmäksi katsomaan, että onko sattunut pahemminkin.

Leikkikenttä on aidattu, ja menin aidan viereen. Näin, että joku pikkutyttö istui liukumäen juurella, vähän syrjässä muista, ja itki.

Minä kysyin tytöltä, että onko sattunut jotain, tarvitseeko hän apua. Pikkutyttö alkoi itkemään entistä pakahduttavammin, mutta sai vihdoin sanotuksi, että hänellä tekee kipeää, kun hän loukkasi itsensä. Minä pyysin näyttämään, missä kipeä paikka on ja kysyin tuleeko verta.

Tyttö näytti poskipäätään. Näin, ettei siinä ollut mitään jälkeä, eikä verta. Lohduttelin häntä ja juttelin rauhoittavasti. 

Sitten kysyin, onko isä tai äiti kotona, että hänen varmaan pitäisi mennä kotiin kertomaan, että on loukannut poskipäänsä. Tyttö sanoi että ovat he kotona.

Tyttö rauhoittui jo, eikä itkenyt enää. Ei kai se kipeäkään ollut varmaan mikään suuri juttu. Tyttö kaipasi varmaan vain lohdutusta, ja sai sitä minulta. Tyttö oli laskenut liukumäestä varomattomasti ja lyönyt poskipäänsä sen reunaan. Juttelin hänen kanssaan hetken, ja lähdin sitten pois, kun ei näyttänyt olevan hätää. Sanoin hei hei ja hän vastasi siihen jo rauhoittuneena.

Syy, miksi kirjoitan tästä pikkuepisodista, on se, että leikkikentällä oli muitakin vanhempia, eikä yksikään välittänyt tämän pikkutytön itkusta! Siellä oli pari äitiä, ja yksi vanhempi herra, varmaan jonkun lapsen isoisä. Kukaan ei mennyt lohduttamaan tyttöä, jonka vanhemmat eivät olleet mukana leikkipuistossa!

Tässä leikkipuiston ympärillä on rivitaloja ja kerrostaloja, ja ikkunoista voi vahtia mitä lapset tekevät. Tyttö oli jotain 5-7 v, vaikea arvioida, hän oli aika pienikokoinen.

Pimu ihmettelee jäätynyttä lätäkköä, yritti juoda siitä vettä!
Kuva otettu 20.10.2013 asuintaloni edessä. Leikkikenttä on
tuossa puskien takana.

Miten ihminen, jolla on omia lapsia, voi jättää toisen lapsen kovan itkun huomiotta, ja kun oli vielä sattunut vahinko ja tyttö oli loukannut itseään? Kyllä heidän on täytynyt huomata se vahinko, koska olivat samalla leikkikentällä, ja tyttö itki niin kovasti - eikä se aidattu osa ole suuren suuri.

Minä ainakin olisin mennyt heti juttelemaan tytölle rauhoittavasti, ja samalla tarkistanut, onko sattunut isompaa vahinkoa.

Mutta ei! Ei riitä empatiaa muiden lapsille! Omat lapset ovat kyllä rakkaita, muttei välitetä naapurin lapsista, vaikka vahinko sattuu. Jos huomasivatkin, että vahinko ei ollut suuri, olisi tyttöä voinut pikkasen lohduttaa siitä huolimatta!

Pimu ihmettelemässä lunta
19.10.2013. Nyt sitä ei ole jäljellä.

Minua meinasi suututtaa tosi pahasti, ja olin jo sanomaisillani niille, että heidän velvollisuutensa on tarkistaa, mitä lapselle on sattunut, vaikka tämä lapsi ei ole oma lapsi. Tällaisen luulisi kuuluvan ihan yleiseen sivistykseen ja normaaliin käytökseen.

Olin raivoissani, mutta pidin suuni kiinni, koska lapsikin oli jo rauhoittunut siinä, eikä ollut vahingoittunut enempää.

Pikkuinen kaipasi varmaan vain vähän lohdutusta ja huolenpitoa, sillähän se pienempi pipi paranee nopeasti! Minulta hän sai molempia, ja asia varmaan unohtuikin pian. 

Mielestäni pitää välittää myös naapureistaan ja kanssaihmisistään, vanhuksista jotka asuvat yksin, lapsista jotka ovat leikkimässä yksin, naapurin karanneesta koirasta tai kissasta, maassa makaavasta humalaisesta... 

Ei se ole sekaantumista toisten asioihin, vaan normaalia empatiaa, jota saisi tässä yhteiskunnassa tuntea hiukan enemmänkin!

Teatteria, kuntoilua, töitä, torkkumista, kuorsausta ja lasten juttuja . . .

Noniin, nyt on taas kokonainen työviikko takana! Olen ahkeroinut töissä sekä kuntoillut.

Hellettä on piisannut, joskin ihanan raikkaita aamujakin. On ollut suorastaan nautinto käydä lenkillä ihanaisen Pimun kanssa kello kuusi aamulla ennen töihin lähtöä. Emme koskaan tee aamuisin kovin pitkää lenkkiä, kun pitäisi nousta niin aikaisin. Mutta puoli tuntia riittää, illalla tehdään sitten pitempi lenkki.

Tällaisia ihania polkuja löytyy ihan parinsadan metrin
päässä talosta missä asun. Pimun kanssa on kiva tehdä
löytöretkiä. Polkuja risteilee joka paikassa. Täältä pääsee
pitkällekin lenkille (5-40 km) suoraan näitä polkuja pitkin
metsään. Humlan hiihtoladut ovat kesällä kuntopolkuja.

Olemme lenkkeilleet ahkerasti viimeiset viikot. On tullut joka päivä 10000-14000 askelta, mikä on aika hyvin. Poikani lähetti minulle linkin askelmittariin jokunen viikko sitten, ja latasin sen kännykkääni. Nyt on helppo laskea miten on liikkunut. Se on android-kännylle tarkoitettu Accupedo.

Askelen pituutta en ole säätänyt, mutta askeleet se laskee oikein (olen testannut laskemalla itse askeleet ja verrannut Accupedon lukemaan muutamana päivänä), kilometrejä se näyttää hiukan liikaa. En ole viitsinyt säätää vielä. Mutta ei sillä väliä, on minulla Sports Tracker päällä samaan aikaan pidemmillä lenkeillä, ja joskus muulloinkin. Se mittaa gps:llä joka on myös asennettuna puhelimeeni.

On jotenkin hauskaa tuollainen tilastojen seuraaminen. Ja saan lenkit myös tallennetuksi Sports Trackeriin, joskaan en tallenna läheskään aina. Mutta joskus kuitenkin, varsinkin silloin, kun en ole ihan varma missä olen vaellellut. Joskus olen laittanut Sports Trackerin päälle, kun en ole oikein ollut varma missä olen! Jälkeen päin voin katsoa missä olin. En siis ole eksynyt, mutten vain ole ollut varma missä olen.

Illalla mennään ystävättären kanssa katsomaan Porvoon Teatterin esittämää Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen. Se esitetään kesäteatterissa Kokonniemessä, varmaan kivaa. Jos nimittäin saamme liput, ennakkovarausta ei voinut tehdä, ja esitys on ollut suosittu.

Siinä esiintyy mm. Marko Putkonen, hän on Hortto Kaalon laulaja, ja oopperalaulaja. Hortto Kaalon 40-vuotisjuhlakonsertti on osa tätä esitystä, jota menemme katsomaan.

Olin perustamassa Porvoon teatteria 1996 tai -97, ja olin ensimmäisen näytelmän pääosassa Matami Söderströminä. Roolissa oli kaksoismiehitys (-naisitus). Jouduin kuitenkin keskeyttämään harjoittelun ennen ensi-iltaa, koska sain työpaikan, jossa aloitin työt kello 11 ja lopetin illalla kello 20. En enää ehtinyt harjoituksiin. Onneksi oli tuplamiehitys, joten en aiheuttanut ongelmia esityksen suhteen.

Harmitti kyllä tosi kovasti! Marko Putkonen oli minun vastanäyttelijäni, hän oli matami Söderströmin mies, joka seilasi maailman merillä, soitteli balalaikkaansa ja lauleli. Kun seisoin Putkosta vasten näytelmässä, olin häntä vain rintaan tai olkapäähän, on se niin iso mies! Näytelmän ohjaaja oli Tuovi Putkonen, Markon vaimo, hän on edelleenkin Porvoon teatterissa.

Matami itse oli majatalon pitäjä ja Porvoosen oli tulossa Venäjän keisari valtiopäiville vuonna 1809. Näytelmän taustana olivat siis oikeat historialliset tapahtumat. Maija-Liisa Dieckmann teki käsikirjoituksen tähän näytelmään.

Bussissa eilen, perjantaina, kun tulin töistä kotiin, kuulin lasten keskustelua.

Bussiin tuli iso perhe Kampista, sieltä mistä minäkin aina nousen kyytiin.

Perheessä oli neljä lasta, kolme tyttöä ja yksi poika, kaikki näyttivät alle kouluikäisiltä, tai vanhin tyttö oli ehkä ekaluokkalainen, näytti pieneltä kuitenkin. Joku saattoi olla kaksosparikin. Poika oli se nuorin, ehkä jotain neljä vuotta.

Ajettiin Porvooseen tullessa hautausmaan ohi, niin kuin aina. Lapset keskustelevat bussissa keskenään lasten tapaan kovalla äänellä, ja välillä vanhemmilleenkin. Isälle he puhuivat ruotsia ja äidille suomea. Nämä jutut tulivat suomeksi:

Tyttö 1: Hautausmaalla pidetään hautajaisia

Tyttö 2: Hautausmaalla on kuolleita.

Tyttö 3: Pikkupoikakin siellä on minä tiedän. Miksikähän se pikkupoika kuoli?

Poika (pienin kaikista): Kalakin kuolee yhdellä ehdolla; jos se ei saa henkeä vedessä. 

Tämä pikkupojan keskusteluun liittyminen kuulosti todella hauskalta. Hän ihan kuin halusi näyttää sillä, että kyllä hänkin tietää jotain kuolemasta. Tuskin hän tietää asian koko merkitystä kuitenkaan. Hyvä niin.

Tämä näytti silti olevan vakava asia tytöille, he keskustelivat siitä vanhempien kanssa jonkin aikaa, ja vanhemmat, enimmäkseen äiti, yritti selittää parhaalla mahdollisella tavalla asiaa, joka näytti askarruttavan lapsia kovastikin.

Perhe vaikutti oikein onnelliselta ja toimivalta, siitä tuli hyvä mieli. Oli ihanaa kuunnella lasten juttuja koko bussimatkan ajan. 

Tai no... en kuullut ihan koko matkaa. . . 

Nukahdin nimittäin ehkä vartiksi tai vähän alle - tai torkahdin, miten vain - kun tulimme moottoritielle. Se on harvinaista, en yleensä osaa nukkua missään liikkuvassa välineessä, en edes junassa yöllä, tai laivassa. 

Heräsin hätkähtäen vähän Kilpilahden risteyksen jälkeen. Leuka oli alhaalla, ja suu niin selällään että lokki olisi mahtunut tekemään pesän sinne! 

Toivottavasti en kuorsannut siinä etupenkillä istuessani! Noloa jo se että leuka oli valahtanut ihan alas! Hui kauhia! Olen joskus  itsekseni naureskellut eräälle naiselle, hänkin käy töissä Helsingissä bussilla. Hän kuorsaa joka kerta kotimatkalla todella äänekkäästi koko matkan, aloittaa melkein heti kun bussi nytkähtää liikkeelle ja lopettaa vähän ennen omaa pysäkkiään. Nyt hän on ilmeisesti lomalla. En kyllä naureskele enää!

Töissäkin on tullut urakoiduksi, jos kuntopoluillakin. Olen tällä viikolla tehnyt yli kaksisataa tuomiota, ja muutama kymmenen haasteen peruutusta, siitäkin tehdään nimittäin virallinen päätös.

Olen päässyt jo juttuun sisään hyvin, joten tuo tuomioiden tekeminenkään ei tunnu enää hankalalta, joskin joskus aika ikävältä, kun näkee, että vastaajana on esim joku vanhus, joka ei välttämättä ymmärrä asiaa.

Tuomioita

Onneksi haastemies harkitsee, onko joku vanhus kykenevä ymmärtämään haasteen sisällön. Jos on ilmiselvää että vanhus on esim. dementoitunut, siitä kerrotaan perintätoimistolle eikä haastetta ilmoiteta tiedoksi annetuksi. Tarkistetaan myös onko vanhuksella edunvalvojaa. Joskus sellaista ehdotetaankin, olen kuullut. Joskus perintätoimisto pyytää meitä hankkimaan vanhukselle edunvalvojan, mutta se ei ole meidän työtä, vaan perintätoimiston pitää hoitaa se asia, jos haluaa rahansa.

Joskus säälittää myös ne ihmiset, jotka ovat joutuneet pikavippien kierteeseen, ja sitten joutuvat maksamaan suolaisen hinnan perinnästä ja oikeudenkäyntikuluista. Yleensä nämä pikavippikierteeseen joutuneet ovat 80- ja 90-luvulla syntyneitä. Kyse on aina aika pienistä summista, usein vain kympeistä ja korkeintaan satasista. Mutta korot ovat tosi korkeat.

Kun yksipuolinen tuomio on annettu, asia menee myös Asiakastietoon ja ihmiselle tulee luottotietomerkintä. Nuorelle se ei ole ollenkaan hyvä juttu, kun hakee lainaa omaa kotia tai opintoja yms. varten myöhemmin. Merkintähän pysyy muutaman vuoden.

Usein tämä vippien ottaminen on tapahtunut illalla tai yöllä, kun tarvitsee lisää rahaa juomiin, kun ollaan juhlimassa - eikä harkintakyky ole parhaimmillaan. Tämä ei tietenkään näy haasteista, mutta pikavipit syntyvät aika usein iltaisin tai öisin. Onneksi niiden antamista on nykyään rajoitettu juuri siihen aikaan, ja koroillekin on määrätty maksimirajat.

Moni pikavippitoimisto meneekin nurin tai lopettaa toimintansa sen takia. Nyt ne ovat alkaneet aggressiivisemman perinnän, koska jotkut joutuvat lopettamaan, ja  ne haluavat nyt ulkona olevat rahansa korkojen kera mahdollisimman nopeasti takaisin. Perintäjutut siis lisääntyvät hetkellisesti, sitten ne varmaan laantuvat, koska kaikki toimijat eivät enää voi jatkaa, koska koroille ja määrille on säädetty rajat. Moni toimisto ei enää pärjää sen takia. Hyvä niin!

Perintätoimistoilla on aika kova rahastusmeininki, varsinkin muutamilla, jotka mielestäni ovat kyseenalaisia toimijoita. Joudumme joskus huomauttamaan, jos menee överiksi. Täällä on myös virolaisia toimistoja, ja mistä lie muualta, en tiedä edes kaikkia, ja perintä on aika aggressiivista ja velallisen maksettavaksi tulevat kulut on maksimoitu. Moni suomalainenkin toimisto on siirtynyt Viroon erinäisten sääntöjen vuoksi.

Olemme oikeuden puolella, joten sääntöjä pitää noudattaa. Jotkut perintätoimistot ovat siinä sääntöjen ylittämisen rajamailla lähes koko ajan. Enkä puhu ainoastaan ulkomaalaisista toimistoista, kyllä suomalaisetkin osaavat. Ulkomaalaisilla toimistoilla on useimmiten sivuliike täällä, jonka kautta ne toimivat.

Osasuorituksia kohdistetaan esim. perintätoimiston kuluihin, vaikka ne pitää kohdistaa ensisijaisesti velkapääomaan ja sen korkoihin ja toissijaisesti kuluihin. Näistä pitää huomauttaa viikottain, joskus jopa useita kertoja viikossa. Pitää olla tarkkana niiden kanssa.

Jotkut toimistot perivät kulujakin lain salliman ylärajaan asti, vaikka tuntuisi, ettei niin suuria kuluja ole todellisuudessa. Mutta kun laki sallii, niin ei voi kieltääkään.

Jotkut perintätoimistot yrittävät rahastaa silläkin, että lähettävät samalle ihmiselle useita haasteita eri velkojilta. Joudumme silloin tällöin kehottamaan niitä yhdistämään haasteet, ettei velalliselle tulisi niin paljon kuluja.

Joka haasteesta tulee nimittäin oikeudenkäyntikulu, ja jos yhdistää haasteet, se tulee vain yhden kerran. Jos on kolme tai useampi velkoja, perintätoimisto saa siitä korotetun maksun. Se ei kuitenkaan ole läheskään niin suuri summa kuin jos jokaisesta perittäisiin erillinen oikeudenkäyntimaksu.

Jos samalle päivälle tai peräkkäisille päiville on tullut haastehakemus samalle velalliselle samalta perintätoimistolta, kehotan heitä yhdistämään haasteet. Moni on aika epäystävällinen kun niille soittaa ja vaatii perumaan haasteet ja yhdistämään ne uudessa haasteessa. Emme silti anna periksi, ja joskus joutuu sanomaan, että haastehakemus hylätään, jos ei muutosta tehdä. On se älytöntä rahastusta!

Pimu mustikoiden ja ahomansikoiden seassa lähellä koirapuistoa.

Pimu-neiti ja ikkunanpesijä

Tänään olikin se päivä, jolloin vasta asennetut ikkunat piti pestä.

Tiivi-ikkunalta tuli kirje viime viikolla, että taas pitää ikkunoiden edustat tyhjentää ja tehdä tilaa puolitoista metriä ikkunoiden ympärille.

No, makuuhuoneesta en tällä kertaa siirtänyt sänkyä muualle, en jaksanut alkaa värkkäämään kun oli niin kuumakin. Jätin siis sängyn paikoilleen, siirsin niin paljon kuin voin, eikä se ollut paljon, ehkä 30 cm. Ikkunan ja sängyn väliin jäi suurin piirtein 70-80 senttiä. Makuuhuone on melko pieni. Laitoin sängyn päälle kaksi puhdasta räsymattoa, ettei se likaannu tai kastu.

Kirje ikkunan pesijöille, ja siihen on raapustettu
vastauskin.

Saamassani kirjeessä luki myös, ettei lemmikkieläimiä saa olla kotona silloin kun ikkunan pesijä tulee. Minun oli kuitenkin pakko jättää Pimu kotiin tänäänkin, koska naapurin mies, joka hoiti Pimua ennen, oli työmatkalla, eikä voinut ottaa Pimua. En periaatteestakaan halua maksaa siitä, että asunnon ikkunoiden vaihdon takia Pimu joutuisi vaikkapa koirahotelliin. Enhän itse hyödy vaihdosta muuta kuin vaivan mitä siitäkin on ollut. Asunnon omistaja hyötyy toki suuresti.

Kirjoitin välioveen lapun ikkunoiden pesijälle, ettei vaan säikähtäisi, että asunnossa on koira. Otin kuvan siitä viestistä. Ikkunanpesijä oli kirjoittanut siihen oman viestinsä.

Arvelin, ettei Pimu ole aggressiivinen kun joku tuntematon tulee sisään, vaan iloinen ja ihan onnessaan. Ja luultavasti niin olikin!

Naapuri, joka hoiti Pimua ikkunoiden vaihdon aikana, kertoi, että hän oli kuullut Pimun vikisevän onnesta, kun se oli kotona silloin kun ikkunan listojen asentajat kävivät. Silloinkaan Pimu ei ollut muualla hoidossa kun en arvannut että listoittajat tulisivat juuri sinä päivänä. Kirjettä siitä ei tullut.

Asunto oli siistissä kunnossa ikkunan pesijän jäljiltä, ei ollut mitään roskia eikä muutakaan, vain tosi puhtaat ikkunat. On ilo katsella ulos niistä nyt! Pääsinpähän siitäkin vaivasta - ei tarvinnut itse pestä.

Kello puoli seitsemän tänä aamuna.
Oli kaunis, mutta kuuma aamu. Kuvattu bussipysäkillä.

On ollut niin kuuma, että olen suihkuttanut Pimun joka päivä kylmällä vedellä kun olen tullut töistä. Vasta sitten on menty ulos lenkille. Pimulla on ollut aika tukalaa. Onneksi furminoin sen turkin viikon lopulla, ja sain paljon aluskarvaa pois.



Tänä aamuna oli edelleen todella kuumaa ja hiostavaa, mutta kun tulin töistä, oli satanut ja ukkostanut. Tuulahtelikin reippaasti. Oli raikas ilma, vaikka edelleenkin kuuma.