23. toukokuuta 2015

Hylkeiden aika

Lehdissä on ollut paljon juttua hylkeistä viime päivinä. Esimerkiksi Kemissä on nähty pieni kuutti monta kertaa laiturilla ja rannalla lähes kaupungin keskustassa.

Uutisista tuli mieleen, kun lapsena menin käymään naapurissa. Kävin siellä usein kylässä, talossa oli pari vähän minua vanhempaa tytärtä.

Kuva piirretty osin itse, osa lainattu netin vapaista kuvista.
Eräänä iltana menin siis naapuriin, ja sitten tuli vessahätä. Kun aioin mennä siellä olevaan sisävessaan, talon isäntä sanoi, ettei se toimi, joten pitää mennä ulkohuussiin. No, sehän oli ihan tavallista silloin, meillä kotona ei tainnut edes olla sisävessaa vielä silloin. Olin jotain 6-7 v. Tämä tapahtui ihan 50-luvun lopussa lapsuuden maisemissa Kuivaniemessä.


Oli melko hämärää, lähes pimeää, mutta olin tottunut ulkohuussiin, enkä pelännyt pimeääkään.

Kun avasin huussin oven, siellä alemmalla tasolla, missä oli lapsia varten pienet istumareiät, istui joku täplikäs paksukainen, eikä se liikahtanutkaan. Sillä oli viikset ja jonkinlaiset räpylät.

Kauhistuin ja pelästyin, ja juoksin takaisin sisälle. Talon isäntä jo odottikin minua naurussa suin. Hän tiesi tietenkin, että kohta sieltä pikkutyttö tulee kipin kapin kauhuissaan takaisin.

En kirkunut tai huutanut, mutta olihan se pelottavaa.

Mies oli pyydystänyt hylkeen, ja laittanut sinne vessan reiälle istumaan.

Olikohan isäntä pelotellut omia tyttäriäänkin sillä tavalla, kun oli viitsinyt laittaa hylkeen istumaan vanhaan puuhyysikkään? En tullut kysyneeksi.

En tiedä miten he käyttivät hylkeen, kun olivat pyydystäneet sen, vai oliko tapettu vain sen takia, että se rikkoi verkkoja tms.

Vieläkin voin nähdä mielikuvissani sen paksun viiksiniekan istumassa vessan reiällä!

No, ei siitä silti jäänyt traumoja ulkovessoja kohtaan, eikä hylkeitäkään, olen aina ollut aika rohkea ja jopa uhkarohkea. 

Eikä postausta ilman ihanaista Pimua!

Pimu ja Nalle iltapäiväkahluulla Jäälissä