23. marraskuuta 2013

Poliisikoira Pimu

"Poliisikoira" työssään
Eräänä iltana viime viikolla tulin Pimun kanssa lenkiltä. Oli jo täysin pimeää.

Ostin Pimulle aikaisemmin samalla viikolla pantaan kiinnitettävän pikkuisen vilkkuvalon. Se vilkkuu sekä punaista että sinistä valoa oikein tehokkaasti. Se oli Pimullla roikkumassa kaulapannasta ensimmäistä kertaa.

Tulin polkua pitkin Pimun kanssa, ja kaksi pikkupoikaa tuli vastaan. En tunne poikia, mutta olivat jotain 6-7-vuotiaita.

Kuulin kun toinen pojista sanoi silmät ymmyrkäisinä, että hei, tuolla tulee poliisikoira! Ja sitten he jäivät odottelemaan meitä vilkuillen varovasti Pimua.

Minua meinasi naurattaa poikien mielikuvitus, ja jäin sitten juttelemaan heille. Pojat kysyivät melkein yhdestä suusta, että onko Pimu poliisikoira, kun sillä on poliisivalo. Pimulla kun on keltaiset valjaatkin, niin näytti oikein ”viralliselta”.

No, tottahan minä kerroin ettei Pimu ole poliisikoira. Sanoin kuitenkin, että voisi se Pimu ollakin poliisikoira kun se on niin viisas, ja sillä on hyvä haju- ja kuuloaisti. Löytäisi varmasti helposti kadonneita juttuja.

Silloin pojat alkoivat oikein mielikuvittelemaan, mitä Pimu voisi poliisikoirana etsiä. Se voisi etsiä esimerkiksi kadonneita tai karanneita lapsia - ja lelujakin se voisi löytää ja tuoda takaisin lapsille, jotka ovat niitä kadottaneet. Ja voisi se löytää pipoja ja hanskojakin. Kerroin, että kadonneet kissatkin voisivat löytyä, mutta Pimu ajaisi ne puuhun. Kyllä poikia nauratti!

Siinä kävi pojilla mielikuvitus oikein kierroksilla, ja niitä juttuja oli mukava kuunnella. Minä välillä höystin jollakin ja poikien mielikuvitus sen kuin laukkasi vieläkin isommilla kierroksilla.

Tottakai poikien piti saada silittää Pimua. Ja kun lähdettiin siitä, pojat vielä vahvistivat, että kyllä se Pimu on ihan oikeasti poliisikoiran näköinen ja voisi toimia poliisina kun se on niin kilttikin.

Kyllä lapset ovat ihania, kun heidän mielikuvituksensa ei vielä ole turmeltunut ja kadonnut.

Jännä kanto

Tuli meillä sentään luntakin tänä aamuna.

17. marraskuuta 2013

Einon villeissä kourissa?


Mihinkä se Eino meni, kun ei tullutkaan kylään tänne Porvooseen? Ihan selvästi lupasi! Olishan se ollut jännää kokea Einon villit kourat Pimua ulkoiluttaessa! Vai olisiko?

Kyllä siellä tuulee aika navakasti, muttei tuollaista tuulta ihan myrskyksi voisi sanoa.

Pimu
Aamulla kävin Pimun kanssa pikkulenkillä. En uskaltanut lähteä metsään, koska oli kuitenkin vaara että oksia tippuu niskaan. Mielestäni puun kaatumisvaaraa ei siellä silti ollut.

Pimu vaahteranlehtien joukossa
Aurinko on paistanut koko päivän ja puiden latvat näkyvät heiluvan edelleenkin, kun katson olohuoneen ikkunasta, eivät kuitenkaan niin paljon kuin aamupäivällä.

Älypuhelimeni sää (Ilmatieteen laitos) näyttää nyt 9 m/s tuulta täällä Kevätkummussa.

Ei tämä Eino ole kyllä ihan lupauksiaan täyttänyt, kun ei jaksanut tulla niin villinä tänne Porvooseen kuin arveltiin. Miehiin ei voi aina luottaa!

Luin uutisista että Eino oli ollut aika villinä muualla Suomessa, mutta toivottavasti on jo rauhoittunut! Ja kuulemma Eino voi olla villimpi kuin Tapani! Ei noista koskaan tiedä!

Kun aloin kirjoittamaan tätä, puut latvat heiluivat reippaasti, mutta nyt eivät juuri ollenkaan. Jospa se navakka tuuli on ohi, ja pääsen taas metsään Pimun kanssa.

Nyt olisi kai päiväkahvien aika, ja sitten ulos Einon hellään syleilyyn Pimun kanssa.

3. marraskuuta 2013

Pyhäinpäivän aatoksia

Onpa ollut sumuinen ja harmaa viikonloppu. No, ehkä se sopiikin Pyhäinpäivän viikonlopuksi - vähän surumielinen ja alkuloinen.

Eilen oli ihan pakko siivota aamulla, että saisin vähän pyhätunnelmaa - että voin sytyttää vanhemmilleni kynttilät.

Viikolla en jaksa, enkä oikein ehdikään, kun työpäivät venyvät niin pitkiksi pitkän työmatkan takia.

Siivosin edellisenä lauantaina tosi hyvin, ja nyt on taas koiran karvoja lattialla hirmuinen määrä.

Pimu on vaihtamassa taas takaisin kesäkarvaan, kun on ollut lämmintä niin pitkään. Furminoin sen aamulla, ja siitä lähti yhtä iso kasa karvoja kuin tuossa lattioilla on yhteensä.

Kun sain siivotuksi, aioin sytyttää kynttilät. Mutta kun minulla ei ollutkaan tulitikkuja tai sytkäriä eivätkä kaupatkaan ole auki.

No, ajatus oli kuitenkin tärkein! Voin muistella rakkaita ihmisiä ilman kynttilöitäkin.

Muistelin rakasta isää ja äitiä, ja muita edesmenneitä ystäviä ja sukulaisia.

Isä ja minä isän konsertissa
Kemin Työväentalolla.
Poistin kuvasta siskoni, kun
en olekysynyt häneltä
lupaa julkaisemiseen.
Isä oli hyvin tumma, ja hänellä oli aika pitkät hiukset sen ikäluokan ihmiseksi, eli kauluksen päälle. Hänellä oli kirkkaan siniset silmät, ja hän näytti espanjalaiselta, jos ei lasketa silmien väriä!

Isä oli aina niin kiltti meille, muistan kuinka hän rakasti eläimiä, ei hiirtäkään voinut tappaa, ja harakat ja variksetkin olivat eläimiä, joita ei saanut häiritä. 

Isä oli aito ja rauhaa rakastava ihminen. Hän ei kohkannut mistään asioista, mutta oli silti aktiivinen, maalasi tauluja, rakensi mandoliineja, soitti niillä, kulki pelimannipiirissä ja muissa soittamiseen liittyvissä riennoissa. Hän opetti eläköidyttyään kansalaisopistossa soittamista. 

Hän soitti myös orkesterissa, joka kiersi eri tanssitilaisuuksissa, jotka oli tarkoitettu etupäässä vanhemmalle väelle. Hän teki myös nuotteja ihmisille, jotka osasivat soittaa jonkun kappaleen, mutta nuotteja ei löytynyt kaupoista. Hän kuunteli sävelmän ja kirjoitti sitten nuotit. Isällä oli absoluuttinen sävelkorva, ja hän auttoi muita mielellään tuossa nuotinkirjoitusasiassa.

Isällä oli paha reuma, ja hän kuolikin aivan turhan nuorena. Oli todella ikävää kun isää ei voinut loppuajasta edes kunnolla halata tavatessa, koska hänellä oli niin paljon kipuja.

Kuvissa isä nuorena, maalaamassa,
keski-ikäisenä ja soittamassa.
Kuvan nainen on myös äitini. 
Isä rakasti kirjoja, ja oli utelias luonteeltaan. Hän luki paljon tieteellistä kirjallisuutta, mutta myös historiaa ja romaaneja. Muistan yhden kirjan mistä hän piti paljon, ja minä pidin siitä myös: Kirja oli Ernest Thompson Setonin Rolf Salolla. Isällä oli aika paljon kirjoja, ja myös me tytöt luimme niitä. Isä oppi ruotsin kielen kun isosisko alkoi keskikoulun, opiskeli siinä samalla kun siskokin.

Isä teki erilaisia kokeilujakin, ja tarvikkeita, esim. auton renkaan ilmanpainemittarin. Se oli vähän paksumpi kuin kynä, ja ilmoitti paljonko ilmaa on renkaassa, kun sen laittoi venttiiliin. Aikamoista näpräystä! Hän teki myös könnikellon tyyppisiä kelloja, vaalealla rungolla, johon hän maalasi kuvia. Ja hän teki myös kellon koneiston itse, hammasrattaita myöten, viilasi ja sääti. Ja tottakai kellotaulu ja viisaritkin olivat omaa tekoa!

Isä ja itse tehty mandoliini.
Tämä mandoliini katosi muutossa.
Olin saanut sen isältä. Epäilen että
joku varasti, kun olinlastaamassa
tavaroita autoon ja kävin välillä sisällä.
Se on harmittanut minua suunnattomasti,
ja harmittaa vieläkin!
Hän teki myös vanhan ajan pistooleja metallista, suusta ladattavia, niitä oli useita kappaleita. Ihan toimivia vehkeitä. Niiden piipun suuhun on pitänyt kuitenkin hitsata tulppa, ettei niitä voisi laskea toimiviksi aseiksi.
Isä kertoi myös meille omista kepposistaan pikkupoikana, ja lapsenlapsille ne olivatkin oikea satuhetki, kun pappa niitä kertoi.

Äiti taas oli iloinen, tummasilmäinen ja tummahiuksinen, pirtsakka nainen. Hän oli aina nauravainen, ja empaattinen. Hän puhui kenelle vaan ja missä vaan. Hän sai kerran ystävän junassa, kun hän matkusti Etelä-Suomeen. Tämä nainen johon hän junassa tutustui, oli hänen ystävänsä loppuelämän. He kävivät vierailuilla ja soittelivat. Ihan tyypillistä äitiä!

Äiti oli kotona lapsia hoitamassa monta vuotta, ja kun olimme isompia, hän kouluttautui kodinhoitajaksi. 

Äiti kesällä 2006
Sitten hän teki töitä kodinhoitajana kylällä, jossa asuimme. Monet vanhukset suorastaan riitelivät siitä, kuka saa Taimin kodinhoitajakseen. Kai se äiti siinä puhua pulputti tehdessään siivouksia yms. Ja sehän oli vanhoille ihmisille oikein mukavaa, kun vanhukset olivat jo silloin yksinäisiä! Äiti piti huolen, että vanhalla ihmisellä oli kaikki hyvin, ja joskus hän kävi myös kaupassa näille vanhuksille.

Kun äiti sijaisti toisella kylällä olevaa kodinhoitajaa, vanhukset olivat hyvin tyytymättömiä, kun äidin sijaistus loppui. He moittivat sitä vakinaista kodinhoitajaa, eikä se tietenkään ollut mukavaa kenellekään. Mutta eihän äiti valoisalle luonteelleen voinut mitään, vaan oli kaikille ystävällinen ja puhelias.

Äiti oli tarkka ulkonäöstään, vielä yli 80-vuotiaanakin piti kulmat maalata ja laittaa poskipunaa. Vaatteiden piti olla kirkkaan värisiä, ja sopia yhteen muiden värien kanssa. Punainen ja lila olivat suosikkivärejä, joita hän sitten yhdisti mustaan ja kultaan - ja mielellään sai olla hiukan kimallustakin hienommissa vaatteissa, ja myös arkivaatteissa. Ja korut olivat ehdoton edellytys, kultaa ja punaisia kiviä. 

Äiti Hailuodossa.
Äiti oli tosi hellämielinen, ja itki vähästäkin ja myös nauroi. Hän eläytyi toisen ihmisen suruun ja iloon. 

Iltaisin meillä kotona tanssittiin paljon, kun olimme pieniä. Isä soitti maniskaa ja äiti tanssitti meitä lapsia, ja me lapset tanssittiin keskenämmekin. Osattiin polkat, jenkat ja valssit jo ennen kouluikää! Tai ainakin alkeet niihin. Äiti oli hyvä tanssimaan, ja isä hyvä soittamaan maniskaa, osasi isä soittaa hanuriakin ja muita soittimia.

Tällaisia ajatuksia on tämä pyhän aika tuonut mieleen, haikeita ja samalla iloisia muisteloita hyvistä vanhemmista.

Äidistä en löytänyt yhtään kuvaa hänelle tyypillisissä vaatteissa. Pitäisi skannata vanhoja kuvia joku päivä. Isästä noita kuvia on enemmän, kun niitä on otettu eri tilaisuuksissa. Eli siskot, jos teillä on, niin laittakaapa minullekin!


Otin panoraamakuvan, joten se ei ole oikein hyvä, ja se vääristää ja tiivistää, mutta kaikki viisi karvakasaa näkyvät, eli yksi olkkarissa, yksi makkarissa, yksi eteisessä, yksi keittiössä ja yksi kylppärissä. On se kauheaa aikaa siivouksen kannalta, kun tulee kuraa ja karvoja sisälle. No, kohta se aika on onneksi ohi.