4. huhtikuuta 2018

Tyhmän blondin kommelluksia Ruotsissa, osa 1

JAS Gripen, hävittäjä, Jakt-, Attack- och Spaningsplan (hävittäjä-, rynnäkkö- ja tiedustelukone)


Olin Ruotsissa, Luulajassa koordinaattorina Ruotsin toiseksi suurimmassa elokuvayhtiössä 2000-luvun alkupuolella.

Yhtiön valmistuvan jännityselokuvan ”Hotet” (Uhka) ensi-ilta lähestyi ja minä järjestin sen, koska olin koordinaattori. Tottakai siinä oli mukana muitakin, en minä sitä ihan yksin tehnyt.

Koska Ruotsin puolustusvoimat oli sponsoroinut elokuvaa aika mukavalla summalla, järjestimme juhlat lentokonehangaarissa Vidselissä Älvsbyn kunnassa, noin sata kilometriä Luulajasta. Suuri osa elokuvasta on kuvattu Vidselissä.

Menin sinne valmistelemaan ensi-iltaa, ja joku luutnantti haki minut portilta. Lentokonehangaareihin ei yleensä siviilejä päästetty.

Siellä sitten kiertelin luutnantin kanssa, ja menimme sitten suureen halliin, jossa ensi-ilta pidettäisiin. Puolustusvoimat halusi sitä itse, varmaan mainosarvon takia, ja tietysti siksi, että oli sponsoroinut elokuvaa  (ehkä se oli sopimusehdoissakin). Tätä hallia käytettiin varusmiesten ja henkilökunnan elokuvateatterina, siellä oli tuolit valmiina.

Hangaarissa oli näyttämön näköinen koroke, jonka päällä oli kaksi hävittäjää, niistä toinen oli kovin pienen näköinen. En tiedä tai muista, oliko koneet tuotu siihen vartavasten ensi-iltaa varten. 

Minä tietysti tyhmänä kysymään, että onko tuo hävittäjä joku museovehje, kun se on niin pieni. Luutnantti katsoi minua hetken aikaa kuin tyhmää blondia ainakin, ja esitteli ylpeänä, että se on uusi kone, JAS. Draken ja Viggen ovat pitempiä. Saabin koneita kaikki kolme.

JAS 39 Gripen RIAT 2009 -lentonäytöksessä.
Jas Gripen, Wikipedia
Arvata saattaa, että minua hävetti! Mutta mistä minä tietäisin, että ne koneet ovat niin pienikokoisia. Toinen oli suurempi, se Viggen tai Draken, en muista kumpi.

Taivaalla lentäessään ne näyttävät ja kuulostavat suurilta.

No, varmaan miestä vähän huvitti koko juttu, näin kun suupielet nykivät selvästi ylöspäin.

Sovittiin järjestelyistä ja minulle tarjoiltiin kahvia ja pullaa. Oli oikein mukavaa käyskennellä hangaarissa ja alueella komean luutnantin kanssa.

Hävittäjät olivat paikoillaan näyttämöllä, kun tulimme joitakin viikkoja myöhemmin bussilla kutsuvierasjoukon kanssa juhlimaan uutta elokuvaa, ja tietysti katsomaan filmin ensimmäistä kertaa. Olin tietysti nähnyt siitä osia jo valmistusvaiheessa, koska tein työtä koordinaattorina.

Alkuun syötiin jotain ja oli siellä juomatarjoiluakin ja elokuva esiteltiin, samoin sen tekijät. Jotkut siinä näytelleet olivat tietysti mukana, sekä käsikirjoittajat ja ohjaaja.

Hangaarissa oli valtava valkokangas, joka laskettiin alas hävittäjien eteen elokuvan näyttämistä varten. Koska hangaari oli kylmä, siellä jaettiin tuoleille lämpimät, mustat alustat, joissa luki "Hotet".

Ensi-ilta oli kiva kokemus. Illan pimetessä alkoi sataa lunta melko sakeasti, ihan kuin tilauksesta! Sitten vieraat pyydettiin ulos lumisateeseen, ja kaikki valot sammutettiin alueelta. Kohta kuului kova jyly, ja vähitellen sieltä ilmestyi armeijan helikopteri pimeälennolla, me emme nähneet sitä, ennen kuin kopterin ohjaaja laittoi etsintävalon päälle meidän yläpuolellamme. Se oli jotenkin mahtava juttu. Hävittäjäkin lensi jossakin vaiheessa yli.

3. huhtikuuta 2018

Tenttu-ukot 50-luvulla - Muistoja lapsuudesta

Enpä olekaan kirjoittanut tänne pitkään aikaan.

Tämän kirjoituksen innostuin kirjoittamaan, kun poikani laittoi tänään WhatsAppiin kuvan, jossa varoitetaan tentun vaaroista.

Minulle tuli heti mieleeni lapsuusaika 50-luvulla, jolloin olin alle kouluikäinen. En ollut muistanutkaan asiaa kymmeniin vuosiin.

Meidänkin läheisyydessä nimittäin asui "tenttu-ukko" ja hänen poikansa, kai myös tenttua juova, alkoholisti kuitenkin.

Isä Ville asui itse kyhäämässään hatarassa kojussa isäni ystävän tontin rajalla. En tiedä, missä hänen poikansa Tauno, jo aikuinen mies, asui. Taisi hän ainakin välillä majailla isänsä luona siinä kojussa. Isä-Ville oli mielikuvani mukaan aika hiljainen mies, mutta poika taas vähän räyhäisä.

Muistan, että molemmat kävivät joskus meillä kylässä, useammin kai isä. Ville haisi aina aika pahalle, mutta äiti antoi silti kahvia ja ruokaa aina, koska hän oli sellainen, joka sääli ihmisiä, ja yritti auttaa omalla tavallaan.

Hän myös jutteli miehelle aivan kuin hän olisi kuka muu tahansa, äiti ei pitänyt "rajjaisia", kuten hän sanoi. Hän siis ei jakanut ihmisiä eri kategorioihin heidän asemansa tai muun vuoksi. Ei isäkään. Äiti kyllä kunnioitti auktoriteettaja turhan paljon, kuten sen ajan vanhemmat, kouluttamattomat ihmiset usein tekivät.

Äiti tuli kerran silmät pyöreinä sanomaan minulle, että ovella on iso neekeri, eikä osaa suomea. Silloin tuo tummasta ihmisestä käytetty sana oli tavallisessa käytössä, eikä sitä käsitetty loukkaavaksi.

Ruokaa ja kahvia äiti tällekin "ihmeotukselle" tarjosi, ja touhusi kuin kanaemo. Ymmärsin silloin vielä kankealla englannin taidollani, että nuori mies ihmetteli todella ystävällistä kohtelua, ja sitä, ettei häntä pelätty meillä. Hänellä oli ilmeisesti huonojakin kokemuksia.

Käsitin, että hän oli amerikkalainen, ja liftaamassa Euroopassa.

Isäni ei kuulunut mihinkään tentturemmiin, eikä juonut muutakaan alkoholia kuin joskus suurempina juhlapyhinä kuten vappuna ja juhannuksena. Me lapset toivoimme aina, että hän juopuisi useammin, koska todella kiltti mies muuttui aina vieläkin kiltimmäksi, ja silloin saimme ylimääräistä rahaa karkkeihin tai jäätelöön.

Isäkin oli hellämielinen sekä ihmisiä että eläimiä kohtaan. Meidän perheessä ei juuri ennakkoluuloja ollut, vaikka äiti ihmetteli suuresti kerran ovelle ilmestynyttä liftaria, koripallopelaajan kokoista mustaa miestä. Siihen aikaan ei tummaihoisia Suomessa nähty usein.

No, asiaan - eli tenttu-ukkoihin

Muistan, kun joskus joku puhui leikillään tai tosissaan, että joku juo Illotiinia tai ootekolonaa tai kolinaa. Sillähän tarkoitettiin Illodin-suuvettä ja yleisesti käytettyä halpaa 4711-hajuvettä. Itsellänikin oli joskus sellainen vihreä-kultavärinen pullo. Oletan, että se oli halpaa, koska minullakin, teinillä, oli varaa ostaa sitä.

Illodin-mainos Suomen kuvalehden
numerossa 1924: 39
Olen jälkeen päin miettinyt, ettei 50-luvulla alkoholin orjiksi joutuneilla juuri ollut suojaverkkoja, jos eivät perhe tai tuttavat voineet auttaa. Ei ollut paikkaakaan mihin mennä, jos asunto oli mennyt alta.

Ihmettelin aikuisempana sitä, että nämä kaksi olivat jääneet pikkukylälle olemaan. Ehkä he saivat sen verran ruoka-apua kyläläisiltä, etteivät lähteneet pois.

Asuminen oli varmasti todella kurjaa, siinä lautakojussa ei lämpö pysynyt, vaikka oli siellä kamiinakin. Kai senkin oli joku kyläläinen lahjoittanut. Mahdollisesti isän ystävä, jonka tontin reunalla koju oli. Kesällähän sellainen paikka on varmasti ihan hyväkin, mutta talvet ovat varmaan olleet piinallisia. Joskus Ville tuli meille ihan kohmeisena ja palelluksissa.

Me penskat  oltiin uteliaita, ja kurkisteltiin vähän kauempaa Villen hökkeliin ohi mennessämme. Paikka oli kyllä syrjässä, mutta kesällä voimme kurkkia sinne, koska sen ohi kulki polku uima-paikallemme, ja hökkeli oli ystäväperheen pihapiirin äärirajalla, ja perheen poika oli suurin piirtein ikäiseni.


En tiedä, muistavatko siskoni näitä laitapuolen kulkijoita ollenkaan. Joskus jotkut asiat jäävät mieleen voimakkaasti, ja toisille eivät ollenkaan.

Nämä "metsien miehet" eivät olleet meille lapsille epäystävällisiä, mutta he tappelivat kyllä keskenään. En nähnyt sitä koskaan, mutta kuulin siitä. Joskus Ville tuli käymään naama verinaarmuilla tai ihan sinisenä mustelmista. Minä melkein voin pahoin aina kun näin hänet pahoinpideltynä.

Kuva vuodelta 1924
Kuuntelin usein korvat hörössä äidin ja isän keskustellessa heistä esim. naapurien tai ystävien kanssa. Kai tämä kaksikko aiheutti enemmänkin puheenaihetta pienellä, tylsällä kylällä.

Kerran sitten kuulinkin jutun, joka oli mielestäni aivan kauhea.

Tauno-poika oli hankkinut jostakin jonkin sorttisen pyssyn - vai omistiko sellaisen jo silloin kun oli "yhteiskuntakelpoisempi" kansalainen - en tiedä.

Eräänä päivänä sitten kuulin ehkä vanhemmiltani, ehkä kyliltä, että Tauno oli ampunut isäänsä Villeä. Se oli karmeaa kuultavaa, ja sitten mietin monesti, mitä siellä hökkelissä oli tapahtunut.

En muista ihan tarkkaan näitä juttuja, ja voivathan ne olla toisinkin, että Ville olisi ampunut Taunoa. Lapsen mielessä asiat voivat sekoittua helpostikin muistikuvissa eri puheiden takia.

En muista, mitä sitten tapahtui. Varmaan toinen osapuoli joutui vankilaan, ja toinen ehkä sairaalaan, tai ehkä hän kuoli. En tiedä.

Säälittää tällaiset tapaukset tänäkin päivänä.

Moni lipsahtaa edelleenkin turvaverkkojen läpi. Moni ehkä haluaakin asua metsissä ja hökkeleissä poissa muiden silmistä. Onneksi nykyisin on kuitenkin asuntoloita, mihin tällaiset ihmiset voivat mennä pahimpien pakkasten aikoihin. Kai useimmilla on jonkinlainen tulo, toimeentulotuki tai eläke, millä saa välttämättömimmät tarpeet tyydytetyiksi. Vaikka useinhan se menee alkoholiin.

En mainitse kaksikon sukunimeä, koska se ei ole relevanttia tämän asian kertomisessa, enkä halua hienotunteisuussyistä muutenkaan kertoa sitä.

Niin, ja kuoleehan meillä edelleenkin ihmisiä korvikealkoholien käyttöön.

Tenttu ja jäähdytysneste tappavat edelleen juomareita – "oikea" viina vie enemmän henkiä

4711 Eau de Cologne-kuva sivulta Vanhoja mainoksia, Arjen historiaa hauskalla tavalla

Mielenkiintoinen juttu tässäkin Puli ja tenttu




14. maaliskuuta 2017

Vihreiden vaalikiertuebussi Kemissä

Vihreiden vaalikiertuebussi kävi Kemissä. Olin siellä tarjoamassa kahvia, teetä, karkkia, esitteitä ja keskustelua. Tekstiin pääset täältä.


12. maaliskuuta 2017

Politiikkaa - ei populismia

Olen lupautunut Vihreiden kunnallisvaaliehdokkaaksi Kemissä. 

Ehdokasnumeroni on 40.

Mietin kauan, alanko ehdokkaaksi, mutta sitten päätin, että alan. Onhan minulle tärkeää, mitä kunnassani tapahtuu, ja haluan päästä vaikuttamaan. 

Jos en pääse päättäjäksi asti, ja saan vain yhden tai peräti useammankin äänen, ne menevät kuitenkin hyvälle puolueelle!

Tässä poliittisen blogini osoite, siellä ei ole paljonkaan tekstiä vielä. 

Ja tässä Facebook-sivuni

26. helmikuuta 2017

Onnea Nalle ja Pimu!

En olekaan kirjoittanut tänne pitkään aikaan.

Nallen syntymäpäivä, 14 v., oli eilen. Pimu täytti 7 v. viime viikolla. Vietimme niiden yhteisiä syntymäpäiviä kakulla, jonka tein niille.


Pimu ja Nalle "Ankkalammella" ihan meidän lähellä.
Käymme siellä lähes joka päivä.
Litistin kaksi sikanautajauhelihapalloa lättänäksi. Laitoin niiden väliin maksalaatikkoa, itse tehtyä koiran ruokaa, koiranmakkarasiivuja ja kermavaahtoa. Päälle levitin kermavaahtoa ja koristeeksi auringonkukan siemeniä ja koiran raakajauhelihapullia, joiden ympärille kiersin puolikkaan kinkkusiivun ja lisäksi vielä porkkanakiekkoja.

Kakku kelpasi erinomaisesti. Se oli aika painava, Pimukin sai niin suuren annoksen, että olin varma, että jotain jää lautaselle - se kun on aika nirso. Ei jäänyt! Nalle meni toiveikkaana Pimun lautaselle Pimun lopetettua syömisen. Se käy aina tarkistamassa, jos jää jotain. 

Wanha Rouwa näytti pettyneeltä, kun hänelle ei ollutkaan jäänyt mitään. Pimulla jää usein pieni määrä ruokaa, se ei syö vaikka olisi kuinka suurta herkkua, jos vatsa on täynnä. Nalle hoitaa aina lautasen putsaamisen hyvin tyytyväisenä. Joka päivä ei ruokaa kyllä jää, koska tiedän suurin piirtein, paljonko Pimu yleensä syö.

Oli muuten ensimmäinen kerta kun Pimu söi enemmän kuin 250 g yhdellä kerralla. Se on merkki siitä, että kakku oli maistuva. 😛


Tässä tekemäni herkkukakku. En kyllä maistanut, mutta arvelen, että
se oli hyvää, koska molemmat koirat söivät sitä innokkaasti.
Tämä kuva on otettu pari viikkoa aikaisemmin niin ikään "Ankkalammella".
Yksi kolmesta penkistä "Ankkalammella".
Wanha Rouwa Nalle marraskuussa.
Pimu synttärijuhlapäivänä 25.2.1917. Nallesta on vaikea
saada kuvia, koska se ihan kuin välttelisi kuvaamista. 
Potkupyöräilemässä tammikuussa.
Kuvakaappaus videolta, "Ankkalammelle" menossa.