Viron värinöitä - Eestin ehituksia

(ehitus = rakentaminen)

Minulla ja ex-miehelläni oli yhteinen rakennusyritys jonka perustimme 1984.

Saman vuosikymmenen loppupuolella, jotain 1986 aloimme tekemään töitä Virossa. Aloitimme erään puuprojektin ja lähdimme mukaan myös yhteen golf-projektiin.

Viro oli silloin vielä Neuvostoliittoa. Olimme kyllä hurjan rohkeita kun lähdimme sinne.

Byrokratia oli aivan mahdoton mutta jos yrityksellä oli yksi pieni asia, niin kaikki toimi kohtalaisen hyvin. Tämä pieni asia oli leimasin, siis sellainen leimasin millä tulee PYÖREÄ leima! Meidän yrityksellä oli ihan tavallinen leimasin missä teksti oli riveissä, ei ympyränä. Firmallamme ei ollut myöskään logoa.

No, tuumasta toimeen. Minäpä suunnittelin sellaisen logollisen, pyöreän leiman. Leimasimme aina jokaisen asiakirjan sillä pyöreällä leimasimella, ja leimasinvärin piti olla se byrokraatin sininen - tietenkin! Leimasin jokaisen sivun asiakirjasta määrätyssä järjestyksessä, ensin oikealle alas, sitten vasemmalle keskikohtaan, ja sitten ylös oikealle. Aivan samalla tavalla kuin neuvostoliittolaiset virkamiehetkin leimasivat kaikki asiakirjat.

Ja johan alkoivat byrokratian rattaat pyörimään. Sitä ennen oli tosi jäykkää, kun eivät millään meinanneet uskoa että on oikea firma, kun ei ollut leimasintakaan! Mutta nytpä sitten oli! Mutta eihän se mitenkään sujuvaa ollut sen jälkeenkään, mutta toimi kuitenkin hieman paremmin.

Vuokrasimme talon Virosta, tai Eestistä. Paikalliset tykkäsivät enemmän Eesti-sanasta. Ja nykyäänhän maa onkin Eesti Vabariik. Talo oli Keski-Virossa lähellä Raplaa, missä meillä oli töitä.

Eräänä viikonloppuna menimme kotiin taas kerran ja palatessamme talo oli tyhjennetty! Sähkövatkain, leivänpaahdin, kahvinkeitin, mikro, kaikki mahdollinen oli viety - kaikki mikä oli vähänkin länsimaista ja modernia jota saattoi kutsua elektroniikaksi. Minä olin ostanut turkin sieltä, ja sekin oli viety. En kyllä kaivannutkaan sitä, se oli osoittautunut paksuksi ja jäykäksi ja haisikin. Muut tavarat olivat jäljellä. Ei ollut mitään murtojälkiäkään. Päädyimme siihen tulokseen että vuokraisäntä oli vienyt ne. Emme saaneet tavaroitamme koskaan takaisin.

Siinä talossa oli kyllä tosi ihmeellinen vessajuttu. Sellainen ulkovessa, mutta talossa, talon kylmällä kuistilla. Ja talon alla iso betoninen allas, mihin kaikki jätökset kertyivät, siis melkein koko talon alusta oli sitä betonisäiliötä! Ja arvatkaapa oliko haju sen mukainen? Talossa haisi aina vaikka kuinka siellä siivosi ja puunasi ja desinfioi, eikä ihme, kun ulkovessa oli tavallaan sisällä. Huh...

Aloitimme golf-projektin siellä. Suuri kartano, joka oli aika rapistunut, alettiin kunnostamaan golfklubiksi. Me olimme rakentajia ja omistimme osakkeitakin siitä. Rakennus oli entinen herraskartano ja katossa oli kupoli jossa oli stukkoenkeleitä ja kullattuja listoja ja muuta sellaista. Ulkokatto oli kuparia. Mutta se oli todella rapistunut. Ei kun töihin vain.

Meillä oli eräs kellari työkaluvarastona siellä, tosi vahvat ja paksut tiiliseinät, tosi paksu ovi jossa oli leveät rautateljet. Mutta oli siinä yksi heikkous kuitenkin. Eräänä aamuna kun tulimme työmaalle, kellarin katto oli purettu ja kaikki työkalut viety! Se olikin sitten arvokas lasti koska siinä oli aika isojakin koneita, kompressoreita, hitsausvehkeitä ym. pienten työkoneiden lisäksi.

No, eihän nyt pienet vastoinkäymiset sentään meitä maahan kaataneet! Uusien koneiden ostoon vaan ja eiku työt käyntiin taas!

Ostimme Virosta myös metsää. Sitten kaadoimme sen ja kuljetimme Suomeen paperitehtaille. Meillä oli tukkirekka siellä ja kenttäsirkkeli ja kaksi metsäkonetta. Hyvästa puusta teimme lautaa ja lankkua Suomen markkinoille ja huonompi tavara meni massapuuksi.

Se massapuun kuljetus rautateitse olikin sitten byrokraattiakrobatiaa. Siskoni mies oli myös mukana tässä jutussa ja hän ja exäni joutuivat menemään Moskovaan asti ministeriöön pyytämään näitä lupia.

Ja kyllähän se lupa heltisikin lahjusten ja pienten, pyöreiden leimojen avulla! Ja sitten ne junakuljetukset alkoivat! Se olikin sitten aikamoista haipakkaa jonkin aikaa. Meillä oli eri yhtiö rakentamisessa ja eri tässä massapuuhommassa. Meillä oli sopimukset suurien paperitehtaiden kanssa Suomessa. Minulla oli aikamoinen työ pitää nämä kaikki paperit ja lupajutut kunnossa ja laskutus ajallaan.

Kerran exä ja siskon mies olivat menossa hakemaan sahalle tukkikuormaa palstalta, jossa oli päivällä kaadettu puita. Siellä metsäautotiellä tuli vastaan täysi tukkirekka. Miehet siinä ihmettelivät että siellä ilmeisesti joku muukin on kaatanut metsää. Kun he tulivat palstalle he huomasivat että meidän tukit oli varastettu!

Miehethän lähtivät melkoista haipakkaa tukkirekan perään ja saivatkin sen kiinni. Eihän siinä kuskilla auttanut muu kuin viedä tukit meidän sahalle!

Minä olin Virossa jotain kaksi viikkoa kuukaudesta, joskus enemmän, joskus vähemmän. Suomessa tein laskutukset yms. Tein konsulttihommaa siinä samassa.

Virolaiset ja venäläiset tarvitsivat elintarvikkeita, ja minä välitin yhteyksiä Keski-Eurooppaan; Saksaan ja Benelux-maihin. Hankin informaatiota ja yhteistyökumppaneita venäläisille ja virolaisille sieltä. Olin vain välittäjänä, en ollut mukana itse busineksessa ollenkaan. Sain palkkioni siitä konsulttihommasta. Siinä hommassa piti osata saksaa ja silloin osasinkin - tänä päivänä taito on todella ruostunut.

Kerran olimme menossa autolla jonnekin Itä-Virossa. Mukana oli meidän yhteistyökkumppanimme, erään sovhoosin johtaja. Oli myöhäinen lokakuun päivä. Näin kilometreittäin peltoa, ja pelloilla kaalinpää kaalinpään perään. Minä siitä kysymään, että miksei niitä kaaleja korjata pois. Sovhoosin johtaja sanoi, ettei kukaan jaksa, kohta ne kynnetään maahan! Siis ihmiset näkivät nälkää siellä - ja ruokaa kynnettiin maahan.

Syyksi sovhoosin johtaja sanoi sen, että miehet eivät viitsi eivätkä jaksa, koska saavat osan palkasta vodkana. He ovat humalassa päivät pitkät eikä ahkeruudesta saa sen enempää palkkaa kuin juopottelustakaan. Ja kuulemma viina oli yleinen palkan osa. Ihmiset pidettiin sillä tavalla passiivisina ja riippuvaisina etteivät jaksa alkaa protestoimaan systeemiä vastaan.

Toimin myös arkkitehtina ja suunnittelijana. Eräs virolainen tuttava aikoi perustaa kahvilan ja bensa-aseman. Minä suunnittelin rakennuksen sisätilat ja bensa-aseman logon yms. Siitä ei sitten tullutkaan mitään, kun Viro alkoikin vapautumisprosessinsa. Ihmiset kutsuivat minua siellä arkkitehdiksi.

Aloimme tekemään myös jalopuukauppaa. Kumppanimme, siskoni mies, lähti kauas Itä-Venäjälle, Krasnojarskiin tekemään jalopuukauppoja. Sinne on kai jotain kymmenentuhatta kilometriä Suomen rajalta, Mongoliaan noin tuhat, paikka on Mongolian yläpuolella.

Siellä sitten oli tietenkin pitänyt juoda viinaa ja juhlia. Miehet olivat jossakin leiritulilla ja joivat ja lauloivat. Yhtäkkiä kaikki alkoivat ammuskelemaan ilmaan. Siskoni mies pelästyi, että nehän saattavat osua toisiinsa tai häneen kun siinä hihhuloivat  ympärikännissä. Pääsi hän onneksi pois sieltä kuitenkin ilman luodinreikiä.

Meillä oli virolainen sihteeri. Yhtenä iltana lähdimme hänen kanssaan teatteriin Paideen. Tunsimme teatterin johtajan siellä. Tämä sihteeri kertoi että KGB seuraa meitä. Minä mietin siinä että mitä se nainen oikein höpäjää siinä. Mutta aivan oikein, valkoinen lada seurasi meitä! Pysähdyimme parissa paikassa ja ladakin pysähtyi. Ja teatterissa käynnin jälkeen sama valkoinen lada oli perässämme, ihan näkyvästi. Ei heillä ollut tarvetta piilotella, he ehkä halusivatkin että me näemme. Tämä sihteeri kertoi, että häntä seurataan, koska hänellä on sukua saksassa ja he epäilevät että hän loikkaa. Voi että!

Venäläiset ja virolaiset ovat vieraanvaraista kansaa. Mutta systeemi oli opettanut ihmiset epärehellisiksi.

Suunnittelimme metsähommien aloitusta Novgorodissa. Se tyssäsi alkuunsa, kun siihen tuli mafia väliin, ja halusi rahaa jokaisesta asiasta. Jos ei maksa nirri pois! Emme aloittaneet Novgorodissa. Tuntui kamalalta kun piti pelätä mitä ne mahdollisesti tekevät. Ja siellä tapettiin ihmisiä aika pienestä eikä miliisillä ollut kiinnostusta tutkia asioita, kun heidätkin oli lahjottu.

Virolaiset kutsuvat suomalaisia, humalaisia miehiä poroiksi.

Kyllä ne aika poroja siellä olivatkin silloin. Oikein hävetti joskus katsoa sitä menoa. Eivätkä naiset olleet sen kummempia, kännissä yhtä kamalia ellei kamalampiakin!

Eräänä iltana kun olimme siellä vuokraamassamme talossa puhelin soi. Suomen konsuli soitti. Hän kertoi, että nyt Viro on vapautumassa, ja Neuvostosotilaat voivat hyökätä. Meidän pitäisi valmistautua evakkoon. Hän kertoi, että me olimme ainoat joilla oli lankapuhelin, kännykkäpuhelimet eivät silloin vielä olleet kovin luotettavia eikä kantavuuskaan joka paikassa riittävä.

Konsuli sanoi, että meidän oli kerättävä määrätyt ihmiset mukaan, jos ja kun hän soittaa että nyt on lähdettävä. Hän antoi näiden ihmisten osoitteet meille ja kertoi että Nesteen tankkeri odottelee meitä eräällä lahdella. Sinne pitää lähteä kiireesti kun konsuli soittaa. Mehän siellä sitten sydän syrjällään odotettiin. Pelättiin että tässähän joutuu vielä Siperiaan emmekä koskaan enää näe Suomea. Se aika on mielessäni todella synkkänä ja pimeänä, mutta sitä ei kestänyt kauan.

Eihän sitä soittoa koskaan tullut, kaikki sujui rauhallisesti. Kun menimme Tallinnaan siellä oli tankit Toompean mäellä parlamenttitalon ympärillä.

Meidän golfprojekti hävisi sen siliän tien. Valtio lupasi palauttaa ihmisille Neuvostoliiton viemän omaisuuden, ja selvitykset alkoivat. Maatilat ja kiinteistöt jaettiin niille joilla se oli ollut ennen luovutuksia, tai heidän jälkeläisilleen. Tulihan siellä suuria oikeusjuttujakin, kun ihmiset olivat eri mieltä omistusoikeuksistaan. Meillä ei ollut mitään sanomista. Golfosakkeet olivat nollan arvoisia sillä hetkellä kun Viro irrottautui Neuvostoliitosta.

Neuvstoliitto veti pois joukkonsa vasta 1994. Mennessään ne veivät rautateiltä kaikki kuparilangat joten sähköjunat eivät kulkeneet! Piti käyttää höyry- ja dieselvetureita. Mutta nämä langat vietiin käsittääkseni vain Tallinnan ympäristöstä.

Ja rumaa jälkeähän neukit jättivät luontoon ja romahtamaisillaan olevia kerrostaloja. Ei Neuvostoliitossa juurikaan korjattu, eikä ajateltu turvallisuutta. Korkeiden kerrostalojen rappukäytävissäkään ei yleensä ollut valoja, eli oli tosi vaikea kulkea siellä pimeän aikaan.

No, mehän emme niin helpolla anna periksi. Me jatkoimme itsenäisessä Virossa puukaupoilla muutaman vuoden vielä. Sitkeitä sissejähän me.

Tämä Viron keikka kesti vuosia. Opin viron kielenkin jotenkuten, mutta olen jo unohtanut sen. Opin venäjääkin jonkin verran. Jotain 10-11-vuotiaana luin itsekseni venäjää koska minusta se oli kiva ja mielenkiintoinen kieli. 80-luvulla ja 90-luvun alussa osasin sitä kohtalaisesti, en monimutkaisia lauseita, mutta hyvin yksinkertaista kieltä. Se avasi monia ovia.

Tämä Viron keikka oli aika kohtalokas. Mieheni löysi laivalta uuden naisen, joskin suomalaisen.