19. syyskuuta 2010

Laali-nimen hauska ja hellyttävä historia

Minulla ei ole koskaan ollut lempinimeä, johtuisiko siitä että nimestäni on vaikea vääntää sitä?

Sanotaan että rakkaalla lapsella on monta nimeä - siis enkö olekaan ollut rakas lapsi? Tietenkin olen, olin aivan yhtä rakas lapsi vanhemmilleni kuin muutkin sisarukseni, siitä ei ole epäilystäkään.

Tuohon Laali nimeen...

Oli vuosi 1978-1981, en muista tarkkaan. Sisareni poika oli pari vuotta vanha. Asuimme tuolloin Pohjois-Ruotsissa, Kalixissa, ja sisareni perheineen tuli kylään.

Minä ja kaksi sisartani, mukana oli siis myös yksi, joka asui naapurissa, juttelimme olohuoneessa. Kuten tavallista, se oli sellaista pälpätystä ettei siihen pajon väliin päässyt. Sisareni poika oli mennyt terassin ovesta ulos. Oli lämmin heinäkuun päivä. Hän oli sitten jotenkin eksynyt talon etupuolelle, ja siellä olikin ovi kiinni eikä hän yltänyt avaamaan ovea. Pikkuinen ei kai osannut enää takaisin takapihalle. 

Hän oli yrittänyt avata ovea, koputtanut ja huudellut siellä. Kun kukaan meistä ei pälpätykseltään kuullut, niin pikkuinen poikalapsi alkoi etsimään jotain välinettä millä koputtaa. Ja löytyihän sellainen. Minun poikani on muutaman vuoden vanhempi, ja hän oli saanut isältään vasarannysän, josta varsi oli mennyt poikki, ja sillä oli ihan hyvä nikkaroida. 

Tämä vasarannysä oli jäänyt portaan viereen. Siskoni pikku nassikka otti sen ja koputti oven vieressä olevaan lasiin. Ja sehän sälähti rikki. 

Me siskokset tietenkin kuulimme sen heti ja juoksimme ovelle. Ja mikä papatus siitä alkoikaan, kun huomasimme nassikan vasarannysä kädessä rikkoutuneen ikkunan vieressä.

Tämä pikkuinen nassikka tietenkin pelästyi kun kaikki yhteen ääneen päivittelivät ja äiti siinä sättikin kaiken lisäksi. Olihan se varmasti vähän pelottavaakin. Kyllä hän tajusi ettei ikkunaa olisi saanut rikkoa.

Siinä sitten pälpätettiin ja päiviteltiin ja vihdoin pikku nassikka tuli minun eteeni, katsoi ylöspäin suurine silmineen ja sanoi leveillä L-kirjaimilla: Laali, ollaanko kaveleita? 

Ja tällä pojalla onkin tosi suuret silmät, ihan kuin äidilläänkin! Ja kyllähän pikkuinen tiesi kenen talossa oli kylässä!

Eihän sellaiselle voi olla vihainen, eihän me oltu muutenkaan, tajusimmehan me sen, että pikkuinen oli yrittänyt sisälle eikä kukaan ollut kuullut. Poika oli aivan ihastuttava kiharaisine, vaaleine hiuksineen ja suurine silmineen. 

No, minähän sanoin pikkuiselle tietenkin, että ollaan vaan kaveleita.

Lasi ei maksanut juuri mitään, se oli sellainen kapea, "poikanen", niin kuin sanotaan, ja ystävälläni oli lasiliike. Eikä sellainen asia ollut mikään suuri juttu muutenkaan. 

Nykyään tämä pikkuinen on kolkyt+. Meidän välimme ovat aina olleet hyvät. Keskustelimme paljon asioista kun hän oli nuori mies, vasta aikuisuuden alkutaipaleella, aroistakin asioista, ja pidämme toisistamme paljon.

... ja kännykässäni on hänen nimensä näin: Jali, Laalin Kaveli.

5 kommenttia:

  1. Kiitos! Sitä aina silloin tällöin muistellaan!

    VastaaPoista
  2. Tämä on kyllä niin ikimuistettava......ja ihana tarina. Onhan tuo Jali mun laps..

    VastaaPoista
  3. Niin on, Heleka-siskoni, sinun ihana lapsi!

    VastaaPoista

Kommentteja kiitos! Comments please! Oli pakko ottaa sanavahvistus käyttöön roskakommenttien vuoksi.