Metrossa on tunnelmaa

Ompelin Pimulle heijastinliivin naapurin
pojan vanhasta liivistä

Ei postausta ilman Pimun kuvia!

Voi että oli hauska metroreissu tänään Ruoholahdesta Itikseen!

Istahdin töistä tullessa metrojunan penkille, ja siihen pelmahti kolme nuorta poikaa – jotain 12-15-vuotiaita, ehkä lähempänä 12-13 v. Vaikea näiden ikää on arvioida.

Yksi poika istui minun viereeni ja kaksi vastapäätä minua. Metrossa on aina kaksi penkkiä vastakkain, kaksi paikkaa per penkki.

Pojat puhuivat ruotsia, ja heillä oli todella paljon asiaa toisilleen. He varmaan kuvittelivat, ettei kukaan muu matkustaja ymmärrä ruotsia.

Ystävällinen naapuri Tobias pudotti
Pimulle makupalan, eli nakin. 

Minua hymyilytti nämä poikien hiukan rehvakkaat puheet. He olivat kuitenkin jotenkin sympaattisesti rehvakkaita, eivät ollenkaan ilkeästi.

Pojat kertoivat toisilleen, mitä tekevät, kun ovat sairaana ja poissa koulusta. Yksi kuulemma makaa koko päivän, syö ja surffaa netissä. Toinen tekee suurin piirtein sitä samaa, syö sipsejä ja juo colaa.

Kolmas, ja pienikokoisin näistä kaikista kertoi, että hän makaa, syö, surffaa netissä ja runkkaa sohvalla. Tämä siis ruotsiksi ja melko kovalla äänellä, niin kuin tuon ikäiset monesti puhuvat.

Minua alkoi naurattamaan sen kolmannen pojan juttu, suu meni ihan väkisinkin virneeseen.

Pimu kaipaa ulos
vastasataneeseen lumeen. 

Minua vastapäätä istuva poika sanoi hiljaa toisille, että tuo varmaan ymmärtää ruotsia, kun hymyilee meidän jutuille. Silloin minä aloin nauramaan ihan oikeasti, ja sanoin pojille ruotsiksi, että anteeksi vaan, mutta minua alkoi niin naurattamaan tuo teidän juttu, etten voi pidättää nauruani.

Pojat olivat nolona, erityisesti se "Kolmas poika". Hän painoi päänsä ihan punaisena alas, ja yritti olla nauramatta, koska juttu sekä nauratti että nolotti yhtä aikaa.

Siinä sitten juteltiin niitä näitä, pojat olivat oikein kivoja ja kohteliaita. Yksi pojista kysyi, missä minä olen asunut, kun murre ei ole suomenruotsia. Kerroin että olen asunut Ruotsissa. Minua vastapäätä istuva poika kertoi muuttaneensa Ahvenanmaalta Espooseen. Minä kerroin, että minäkin olen asunut Ahvenanmaalla kahdeksan vuotta. Juttua riitti.

Pimu vastasataneessa lumessa.
Kohta se ikävä kyllä suli pois.

Täysikuu Ruoholahden yllä aamulla
kello kahdeksan

Kohta se ”Kolmas poika” kertoi toisille, että hänelle tulee uusi sänky tänään, että hänen vanha parvisänkynsä puretaan.

Minua vastapäätä oleva poika vastasi, että silloinhan sinä voitkin siirtyä sohvalta sänkyyn, kun olet sairaana, ja alkoi ihan hulluna nauramaan. ”Kolmas poika” huomasi vasta sitten sen ironian siinä, ja häkeltyi täysin.

Minä siihen laitoin vielä pökköä pesään, ja sanoin pojalle, että sinähän ihan punastut. Ja voi sitä poikien naurun määrää.

”Kolmas poika” oli tikahtua nolouteen ja nauruun.

Enhän minäkään voinut kuin hekottaa mukana.
Joku vanhempi täti katsoi hiukan nyrpeän näköisenä poikien naurua ja hihitystä. Minusta poikien ilakoiva nauru oli vain hauskaa.
Pojat jäivät pois Itiksessä kuten minäkin. He kysyivät, missä päin on Hansa-silta, jonne he olivat menossa. Eivät olleet koskaan käyneet. Näytin mihin suuntaan pitää mennä, ja jatkoimme sitten matkaa omiin suuntiimme. Pojat vielä kiittivät kauniisti opastuksesta ja sanoivat hej då.

Oli siis piristävä metromatka! Siitä jäi oikein hyvälle tuulelle!

Työvoimatoimiston simputettavana - piristyksenä siiliasiaa

Luin eilen ja tänään juttua täältä, että ilman TE-toimiston lupaa ei voi lähteä esim. opiskelemaan. Ja päätöksestä ei voi edes valittaa. On kyllä aika kummaa, ettei viranomaisen päätöksestä voi valittaa! Siitä tulikin sitten mieleeni oma työvoimatoimiston juttuni. 

Minä pyysin ennakkopäätöstä (kylläkin ihan eri asiassa) työvoimatoimistolta sähköpostitse. Kysyin, että tuleeko karenssia, jos sanoudun irti työpaikastani. Työpaikkani oli lakiasiaintoimisto jokunen vuosi sitten.

Minun työolosuhteeni olivat todella huonot siellä. Toimistossa oli noin 12 astetta lämmintä koko talven, leutoina päivinä ehkä 16 astetta, eikä muutosta tapahtunut, vaikka sanoin asiasta kymmeniä kertoja. Toimisto oli omakotitalon kosteissa kellaritiloissa. Työsuojeluviranomainenkin kävi siellä mittailemassa, ja hämmästeli asiaa kovin.

Kaiken lisäksi palkkani oli reilut kaksi kuukautta myöhässä. Palkanmaksu oli tökkinyt koko työssäoloajan, ja oli useimmiten pari kolme viikkoa myöhässä. Kun alkoi olemaan kohta kolme kuukautta myöhässä, piti toimia.

Työvoimatoimiston johtaja soitti minulle ja sanoi, että karenssi tulee jos sanoudun irti. Pyysin kirjallista ennakkopäätöstä. Hän ei suostunut antamaan sitä, sanoi ettei ole pakko antaa ennakkopäätöstä. Minä lopetin puhelun kohteliaasti ja aloin täyttämään palkkaturvahakemusta.

Jännä tilanne olla töissä ja hakea palkkaturvasta palkkaansa. Kun työnantaja kuuli siitä, hän sanoi siihen, että hyvä, ei hänen sitten tarvitsekaan maksaa! Minä siihen, että kyllä tarvitsee ja siihen voi tulla vielä jotain sakkojakin (en kyllä tiedä tuliko, ja voiko edes tulla), ja tuleehan siihen odotusajan palkkakin.

Minä sain myönteisen päätöksen ja rahani palkkaturvasta, ja myös odotusajan palkan... ja jatkoin töitä! Enhän voinut muutakaan! 

Palkat viivästyivät taas, eihän se mies oppinut mitään siitä, vaikka palkkaturvasta tuli maksulappu edellisistä myöhästymisistä.

Sitten onneksi eräs hänen kilpailijansa soitti, ja pyysi minua töihin - ja minä lähdin ilomielin. Oli kuullut käräjäoikeudesta ja oikeusasiamieheltä, että teen hyvää työtä. Palkkani entiseltä työnantajalta jäi saamatta, ja laitoin toisen hakemuksen palkkaturvaan.

Tuli kielteinen päätös. Tein valituksen.

Pulu kävelemässä käräjäoikeuteen Ruoholahdessa.
Se seurasi minua melkein ovelle asti. 

Meni kuukausia, vaihdoin jo uudelleen työnantajaa ja lähdin käräjäoikeuteen, vaikka mitään vikaa ei ollutkaan tässä toisessa lakiasiaintoimistossa, jonka omistaja soitti ja antoi minulle töitä. Hän maksoi palkat aina ajallaan, joskus jopa pari päivää liian aikaisin. Työ oli vain osa-aikaista, joten sillä oli hiukan hankalaa tulla toimeen, 75 %.

Entinen työnantajani lupasi palkkani moneen kertaan, antoi päivämääriä, kertoi, että oli muka maksanut väärän Railin tilille (hänen äitinsä nimi on Raili). Ihmettelin, eikö hän muka saa rahojaan takaisin äidiltään, jos on maksanut vahingossa hänelle. Eihän hän tietenkään ollut maksanut, keksi ketkale vain viivytyskeinoja. Joskus tuli parikymppiä rahaa, kerran tuli 180 euroa, mutta ei koko saatavaa, joka oli tuhansissa euroissa. 

Vihdoin kyllästyin ja uhkasin entistä työntantajaani sillä, että laitan hänet henkilökohtaiseen konkurssiin jos rahat eivät tule kahden viikon sisällä, annoin päivämääränkin. Kerroin saaneeni neuvoja nykyisen työpaikkani eli käräjäoikeuden tuomareilta ja kerroin myös että he olisivat sanoneet, ettei hän silloin saa harjoittaa liiketoimintaakaan.

Itsehän minä ne jutut keksin, en kysynyt keneltäkään mitään neuvoa!

Mies säikähti sitä niin paljon, että maksoi palkkarästini seuraavalla viikolla! Syyllisti minua vielä myöhemmin siitä, että vaadin rahojani ja hänen äitinsäkin oli kuollut. Mitenkä se liittyy minun oikeutettuihin palkkarahoihini, jäi ikuiseksi mysteeriksi.

Kai se viina oli sulattanut joitakin aivosoluja, mies oli/on nimittäin aika ankara juomamies, joskaan ei ollut humalassa töissä koskaan. Ei kyllä joka päivä jaksanut töihin.

Viime keväänä tuli ilmoitus, että kielteinen palkkaturvapäätös oli tehty väärin, ja että Ely-keskuksen pitäisi korjata se. Olisin voinut ilmoittaa sinne aikaisemmin, että olin jo saanut palkkani, mutta odotin päätöstä ihan piruuttani.

Kun valitukseni hyväksyttiin, ilmoitin, että asia ei ole enää ajankohtainen, koska olen saanut palkkani.

Oli jotenkin voitonriemuinen olo, että olin onnistunut kumoamaan ELY-keskuksen päätöksen valittamalla.

Olen miettinyt, onko todellakin näin, ettei työvoimatoimiston ole pakko antaa kirjallista ennakkopäätöstä sellaisessa asiassa jota kysyin.  

Eikä postausta ilman Pimua, ja Pimu-piristyksen lisäksi vielä siiliasiaa!

Viime viikolla oli niin kuivaa, että ruohikko rapisi jalan alla kuin kuiva jäkäläkangas. Käytin eräänä iltana hyvin myöhään Pimua ulkona, ja Pimu ihmetteli jotain rapisevaa puskissa talon kulmalla aidan ulkopuolella. No, puskistahan piipersi siili muutaman metrin päähän meistä kiepauttaen itsensä piikkipalloksi.

Katselimme sitä hetken aikaa, ja sitten menimme takaisin kotiin ja nukkumaan. En saanut unta, kun tuli mieleen, että siilillä on jano. Oli ihan pakko nousta ylös, pukeutua ja etsiä siilille sopiva vesikuppi. Löysin vanhan lautasen. Otin lautasen ja pullollisen vettä mukaan ja menin ulos laittamaan siilille vettä. Siili oli siellä puskassa hääräämässä.

Laitoin lautasen kaupungin puolelle, ettei taloyhtiön ihmisillä olisi narisemista. Seuraavana päivänä tein lautasen viereen taulun, jossa lukee "Siilin vettä. Saa täyttää".

Naapurin pikkupojat ja Pimun kaverit olivat innoissaan, kun kerroin, että hekin voivat käydä täyttämässä siilin vesiastiaa, jos haluavat. Sanoin, ettei siihen saa koskea, koska voi tarttua jotain sairauksia, mutta on tärkeää, että siilit saavat vettä.

Lautanen ja kyltti ovat vieläkin tallella. Olen täyttänyt lautasen muutaman kerran, mutta nyt on onneksi satanut, kohta voin kai kerätä lautasen ja kyltin pois.

Pimu ihmettelee siilin vesilautasta

Pyöräilyä ja samoilua ruovikkoalueella

Maisema kuvattu lintutornista.
Laiduntavat eläimet ovat ylämaan karjaa.

On ollut hurjan kuumaa viimisen viikon aikana, keskellä päivää en ole voinut edes lähteä pyöräilemään, kun Pimulla tulisi liian kuuma. Itsestä ei niin väliä.

Ollaan sitten lähdetty pyörälenkille vasta puoli viisi iltapäivällä  kahtena edellisenä lauantaina. Pyöräiltiin ensin kaupunkiin, siellä joen rannan terassille syömään ja yhdelle kaljalle. No, Pimu ei kaljaa juo, vaan sillä on aina omat juomat mukana!

Tilasin eilen Wilhelm Å:ssa burgerin, kun en halunnut mitään isompaa ruokaa tilata. Kyllä siinä oli syömistä ihan tarpeeksi, muttei se mikään herkutteluruoka ollut. Pimu sai suurimman osan pihvistä ja minä mummersin pullamössöleivän ja vihannekset. Ei ihan minun makuuni, mutta ei se huonoa silti ollut, jos tykkää pullamössöruuasta, kuten moni.

Edellisenä lauantaina pyöräiltiin myös jokirantaan syömään, mutta silloin tilasin ravintolalaiva Glückaufin Glückaufin jokirannan terassilla Terrace Basketin. Se oli todella hyvää, sisälsi bratwurstia, naudan ulkofileepaloja, vihanneksia, ranskalaisia ja kahta aivan ihastuttavaa dippikastiketta. Ruoka oli halvempaakin siellä, mutta hintaero vain pari euroa.

Lintukin halusi osansa Glückaufin
hyvästä ruuasta! 

Ruokaa oli yhtä paljon ja riittävästi. Pimu sai ulkofileepalat kahta lukuun ottamatta, koska minä söin ne ja bratwurstit ja muut lisukkeet. Pimulla oli taas omat juomat mukana, minä sain tyytyä olueen!

Glückaufin reissulla pyöräilimme Sikosaaren sillalle, ja sieltäkin on hienot näkymät.

Sikosaaren silta, osa Sakta fartenin
venesatamasta näkyy taustalla

Kun olimme eilisen reissulla istuskelleet pari tuntia Wilhelm Åssa katsellen Porvoon menoa, lähdimme takaisin kotiin päin. Tällä kertaa päätinkin sitten mennä linnunsuojelualueen kautta lintutornille.

Sikosaaren silta

Olen asunut Porvoossa yhteensä parikymmentä vuotta, enkä ole ikinä käynyt siellä, ja nyt sitten tuumasta toimeen. Edellisen viikon lauantaina pyöräiltiin myös linnunsuojelualueen ohi, mutta emme poikenneet sinne.

Silloin päätin, että ensi kerralla mennään sitä kautta.

Matkalla jokirannasta Sakta farteniin

Matkalla jokirannasta

Pyöräilen lähes aina kotiin kaupungista sitä kautta, koska on mukavaa pyöräillä pitkin jokirantaa Sakta farteniin ja sieltä vielä eteenpäin. Tie johtaa lähelle Kevätkumpua, jossa asun. Koirapuistokin on siinä matkan varrella, tai kaksikin. Toisessa, lähempänä kotiani sijaitsevassa, käytiin Pimun kanssa eilen. Siellä Pimu saikin sitten vaihtaa haukkuja 11-kuukautisen Jodan kanssa.

Pimu poseeraa

Heti alkumatkasta lintutornille huomasin, että pitkospuita pitkin on hankala kuljettaa pyörää, joten jätin sen sovinnolla pusikkoon ja jatkoin matkaa jalan. Pimu tietenkin iloisena mukana.

Matkalla jokirannasta Sakta farteniin

Oli todella tukahduttavan kuuma, ja varsinkin tällä ruovikkoalueella, jossa ei ollut pienintäkään tuulenvirettä. En ole joutunut hyttystenkään pistämäksi tänä kesänä, eivät ne yleensä tykkää pistää minua, mutta nyt sekin sitten piti kokea!

Sakta fartenissa

Ei kyllä harmita yhtään, että lähdin sinne. Lintutornista on tosi mahtavat maisemat ruovikon yli. Ja täältä luonnon aarreaitasta on matkaa kotiini vain reilut kaksi kilometriä!

Kello oli jo yli yhdeksän illalla, kun palasimme kotiin, reissu kesti siis viitisen tuntia! Mutta se kannatti.

Kaiken kaikkiaan tuli kilometrejä lähes kymmenen, eli 9.84 km SportsTrackerin mukaan. Edellisenä lauantaina tuli 9,72 km. Näiden ajeluiden välissä olen pyöräillyt muutaman kerran Pimun kanssa noin viiden kilometri pyrähdyksiä.

Itikat pistivät nilkkoihin! 

Kohta lähdetään taas pyöräilemään, mutta tällä kertaa ei mennä kaupunkiin, vaan risteillään Kevätkummun metsäpoluilla.

Pitihän se selfiekin ottaa!

Tässä vielä video pyöräretkestä

Lintutornin polun alussa

Menossa lintutornille

Lintutorni

Mahtava maisema lintutornista kuvattuna

Alas lintutornista

Tulossa lintutornista

Noniin, takaisin kotiin päin

Pitkospuut

Lauantain12.7. reissu

Lauantain 19.7. reissu
Kuvassa alhaalla hiukan keskeltä oikealle näkyy koukkaus lintutornille.

Sabotaasia vai ei?

Tänään lähdin töistä jotain vartin yli kolme, ja ajettuani muutaman kilometrin alkoi kuulumaan kolinaa auton alta.

Pysäytin auton moottoritien reunaan hätävilkut päällä, ja konttasin myös tarkistamaan auton alustan. Ei mitään vikaa. Tarkistin renkaat, potkin niitä, ja heilutin autoa, mitä nyt pysyin. Ei mitään näkyvää/tuntuvaa/kuuluvaa ongelmaa.

Lähdin ajelemaan, ja sitten ei kuulunutkaan mitään muutamaan kilometriin. Sitten alkoi kolisemaan ja pysäytin taas hätävilkut päällä, tarkistin, heiluttelin autoa, potkin renkaita ja konttasin auton alle - enkä löytänyt vikaa.

Soitin sitten Janne-pojalleni, ja hän sanoi, että ajele hiljalleen Länsisalmen tielle, niin hänen yksi kaverinsa tulee katsomaan, mikä autoa vaivaa. Olin silloin Porvoon moottoritiellä pientareella vähän ennen Fazeria Kehä 3:lle menevän liittymän kohdalla, sata-parisataa metriä ennen ramppia.

No, lähdin lonkkasemaan sitten noin kymppiä-viittätoista moottoritien ramppia alas Kehä 3:lle aikomuksena kääntyä Länsisalmentielle seuraavista liikennevaloista.

Kivasti maata syleilevä ote noilla jarrulevyillä!

Pääsin hiljakseen ajaen risteyksen yli ja ryhmityin vasemmalle Länsisalmentielle. Sitten noin sata metriä ennen liikennevaloja rysähti - auto aurasi vasemmalta edestä asfalttia.

Hätävilkut olivat jo päällä ja ohjasin auton kaistan vasempaan reunaan matalan metallisen aidan viereen niin, että sain oven auki päästäkseni ulos.

Menin sitten katsomaan, ja näin kauhukseni, että auton vasen etuosa oli jarrulevyn varassa asfaltilla, ja rengas köllötteli noin kolme metriä auton takana metalliaitaa vasten. Onneksi vauhti oli niin pieni, että sain pysäytetyksi noin kolmen-viiden metrin matkalla.

Matkaa kaiken kaikkiaan siitä moottoritien pientareelta renkaan irtoamiseen on ehkä maksimissaan 500 metriä.

Menin katsomaan rengasta, ja siinä oli vielä kaksi pulttia jäljellä, olivat pysyneet rei'issään.

Mietin mitä minä tekisin, ja soitin uudelleen Jannelle. Hän suositteli hinausfirmaa, ja laittoi puhelinnumeron WhatsAppilla minulle.

Soitin, ja sieltä sitten tulikin nuorukainen reilun puolen tunnin kuluttua. Janne oli ehdottanut, että mies voisi yrittää laittaa renkaan takaisin paikoilleen, jos ei ole mitään mennyt rikki, ja niin tehtiinkin.

Odotellessani istuskelin tien reunan matalalla kaiteella, vastaantulevien kaistalle oli matkaa, koska välissä oli leveä suoja-alue.

Yksi auto pysähtyi sinä aikana kun odottelin, kysyi ruotsiksi tarvitsenko apua. Kai huomasi Ahvenanmaan rekkarit. Tarkoittaako tämä sitä, että me suomenkieliset emme oikein välitä muista, vai olemmeko arkoja kysymään, jos on pelko, että toinen ei ymmärrä suomea? Vai mistä tämä voisi johtua?

Olen huomannut saman asian Pimua ulkoiluttaessani. Keskustelen enimmäkseen ruotsia äidinkielenään puhuvien kanssa, kun kohtaan koiran ulkoiluttajia. Tämä on askarruttanut minua joskus. 

Löytyi vain kaksi pulttia

Olisin itsekin voinut laittaa renkaan paikoilleen, mutten saanut tunkkia alle, kun auto oli niin alhaalla, koska rengas puuttui.

Kun hinausauto saapui, hinurimiehelläkin tuli vähän tenkkapoo. Auto nostettiinkin sitten kahden tunkin avulla ylös, etuosan alle ei voinut laittaa tunkkia mataluuden vuoksi, ja siksi nostettiin ensin takarenkaiden edestä. 

Sitten otettiin molemmista takarenkaista yksi pultti, kun kaksi puuttui. Huomenna pitää hakea pultit taakse, ja pitää se autokin tarkistuttaa, ettei ole isompaa ongelmaa. Jarrulevyen reunat olivat vähän rosoiset.Mullakin oli kourat mustana, kun hinurimiehellä ei ollut neljää kättä. Jarrulevy piti saada kohilleen renkaiden kanssa, oli löysässä ja väisti koko ajan, ja minä sitten avitin.

Onneksi on vakuutus ilman omavastuuta tuollaista varten. Meni pari tuntia kaiken kaikkiaan ylimääräistä aikaa tuohon touhuun. Ajelin varovasti kotiin.

Just viikonlopulla tarkistin rengaspaineet yms. eikä ollut mitään erityistä.

Luulen, että Itäkeskuksessa on sabotoitu minun autoani! Miten se rengas muuten olisi irronnut, pultit siis olivat löysällä? Minähän olin tarkistanut ne muutamaa päivää aikaisemmin. Ei olisi ollut eka kerta kun minun ahvenanmaalaista autoani sabotoidaan!

Kiristin kaikki muutkin pultit, löysää ei kuitenkaan ollut muissa. Ajelin sitten kotiin Vanhaa Porvoontietä, eikä nyt kuulunut kolinoita eikä mitään muutakaan epäilyttävää. 

Olin tietenkin huolissani Pimusta, kun kotiin pääseminen viivästyi parilla tunnilla. Siellä se oli iloisena vastaanottamassa, eikä vaikuttanut olevan isompaa hätää. 

Minä pesin mustat kourani, ja lähdettiin sitten pyörällä kaupunkiin. Ajattelin, että repäsen oikein kunnolla, ja syön jokirannassa jollakin terassilla ruuat. Olin syönyt aamulla töissä yhden Reissumiehen kahdeksalta ja lounaaksi puolikkaan. Olin kotona vasta seitsemältä illalla, ja nälkä oli siis hirmuinen!

Selfie

No, kaupungissa menin sille terassille, missä ollaan ennenkin Pimun kanssa käyty syömässä. Sain ruokalistan eteeni, ja olin pyörtyä! Hirveät hinnat! Viime kesänä oli puolet halvemmat. Ja sitten tajusinkin, ettei ravintolan nimikään ollut enää sama. 

Lähdin vähin äänin pyöräilemään kotiin. Kaupunkiin tullessa olin ostanut Siwasta paketin grillimakkaraa. Annoin heti kotiin tultuani Pimulle yhden, ja sitten söin minäkin. Syönti meni siis puoli yhdeksään illalla! 

Punaisen nuolen kohdalla jäi matka kesken. Kuva: Google

On ollut tosi kuuma päivä! Moottoritien varressa hinuria odottaessa meinasi tulla jo liiankin kuuma siellä pakokaasujen joukossa.

Nyt olen ehtinyt jo juoda lasillisen punkkua tuoremehun ja jäiden kera.

Säikähdyttävä tapahtuma

Toinen juttu samalle päivälle! Johan nyt!

Kun olin käynyt pyöräilemässä Pimun kanssa, ja menin uudelleen ulos, talon takapuolella, mattotelineen vieressä makasi nuorehko mies ihan elottoman näköisenä. Tarkistin pulssin ja hengityksen. Miehellä oli naarmuja ohimossa ja silmä mustana. Kai tapellut viime yönä jossakin. Hain asunnosta puhelimen ja soitin hätäkeskukseen.

Kerroin mitä oli tapahtunut, ja sanoivat lähettävänsä partion, pyysivät odottamaan. Odotin ja odotin, ja odotin. Partiota ei tullut. Tarkistin välillä miehen kunnon.

Kaljaa ja ruokaa vieressä, ja liikaa alkoholia päässä
Laitoin kuvan päälle kukkasia, ettei ihmistä tunnista
kuvasta, vaikka uskonkin, ettei tunnista.

Mies alkoi osoittamaan elonmerkkejä, ja joku nainenkin tuli siihen, ja huomasi että mies oli joku tuttu. Hän yritti saada miestä elpymään huutelemalla "A..., mitä sinä tässä teet, nouse ylös", mutta mies vain örisi - näytti olevan sammunut. Nainen lähti tiehensä.

Kohta mies kuitenkin kauheasti öristen ja huitoen nousi ylös, ja nainen palasi. Kai se nainen oli jäänyt seuraamaan tilannetta. 

Mies sanoi naiselle kovaäänisesti öristen "siinähän se minun huora on" ja sitten "ai ei olekaan!" Ja mutisi jotain lisää huorasta. Kai erehtyi naisesta. Mies nousi kuitenkin ylös, horjahteli kaatui mattotelinettä vasten, ja lähti askeleita tapaillen naisen perään. Kun mies kaatui mattotelinettä vasten vaarallisen näköisesti, sanoin naiselle, että sehän tappaa vielä itsensä, sinun pitää tukea sitä. Nainen ei sanonut mitään.

Miehellä oli vieressä kaljapakki ja pussi, jossa jotain ruokaa, ja täysi reppu selässä. Nainen otti miehen kantamukset ja siitä he siirtyivät sitten viereiseen rappuun. 

Miehen ystävä, tämä nainen, ei noteerannut apuani mitenkään, ei ollut näkevinäänkään. Olisi voinut edes sanoa, että kiitti kun autoitte. Mutta kissa kiitoksella elää, jos edes kissa!

Poliisia ei kuulunut.

Kun odottelin poliiseja, huomasin, että olin hädissäni unohtanut avaimet sisään, eli en päässyt kotiin. Soitin huoltomiehelle, ja hän tuli kohta avaamaan. Kerroin, miksi olin pihalla, ja miksi avain oli jäänyt kotiin. Näytin ottamani kuvankin.

Tässä lähdetään mattotelineen
päältä hiukan horjahtelevin askelin

Huoltomies sanoi, ettei hän viitsi periä mitään sellaiselta, joka on kiltisti tehnyt kansalaisvelvollisuutensa, kutsunut apua ja itse jäänyt odottamaan ja unohtanut avaimet sisään kaikessa kiireessä ja hädässä. Heidän kuulemma pitäisi periä siitä 50 euroa. Kiitin vuolaasti että ymmärsivät asian.

Olisi se kumma, jos velvollisuutensa täyttämisestä joutuisikin maksamaan 50 euroa! Kiltteydestä sakotetaan joskus, mutta onneksi ei nyt.

Pääsin siis kotiin ja kohta kuulin avoimesta ikkunasta, kun naapurin pikkupojat huusivat pihalla, että nyt se poliisiauto tuli. Pojat olivat olleet siinä pihalla odottamassa poliisia minun kanssani, kun eivät suostuneet menemään poiskaan. Pojista se oli jännää. Riensin alas ja ulos ja kerroin poliisille mitä tapahtui, ja miksi ketään ei olekaan maassa makaamassa. Meni 45 minuuttia ennen kuin poliisi tuli. Ja resursseja pienennetään edelleen.

Turha hälytyshän tämäkin oli, mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä on tapahtunut, kun näkee ihmisen tuupertuneena maahan, naama on naarmuilla ohimosta, ja silmäkin mustana. Maallikon on vaikea tietää milloin tarvitaan oikeasti apua. En edes tiennyt, kuinka kauan mies oli maannut siellä. 

Myöhemmin olin naapurissa kutsuttuna vieraana syömässä näiden poikien isän luona, grillattiin parvekkeella. Kerroimme pojille, että voi käydä huonosti, kuten oli käynyt tälle maassa makaavalle, jos juo liikaa alkoholia. Pojat ovat 6-8-vuotiaita.

Pojat menivät sitten ulos leikkimään, ja he leikkivät nyt poliisia! 

Onnistunut pyöräretki

Tänään oli suorastaan hellettä

Viime kesänä en pyöräillyt Pimun kanssa juuri ollenkaan. Syynä oli se, että heti alkukeväästä Pimu säikähti pyörää niin paljon, ettei suostunut tulemaan lähellekään.

Pari pikkupoikaa kiusasi Pimua kaupan pihalla, kun olin itse kaupassa, ja pyörä kaatui sen päälle. Onneksi Pimulle ei käynyt kuinkaan, mutta sen jälkeen se ei halunnut nähdäkään pyörää.

Maiskis, hyvää, ruskeaa jokivettä!

Sain pojat kiinni itse teosta, ja toinen sitten surkeana kertoi, että oli sanonut kaverilleen ettei eläimiä saa kiusata. No, huonostihan siinä kiusaamisessa kävikin, kun jäivät kiinni. Toruin poikia, ja molemmat lupasivat, etteivät ikinä enää kiusaa eläimiä. Hyvä niin.

Tänään sitten ajattelin, että vaikka pakotan Pimun mukaan pyöräilemään. Se onnistuikin yli odotusten. Pimu oli hyvin epäluuloinen, mutta kun ei ollut sama pyörä, joka viime vuonna kaatui sen päälle, ehkä auttoi asiaa.

Sain narun kiinni pyörään, ja pidin sitä noin metrin pituisena. Pimu juoksi vierellä kiltisti, ei edes vetänyt narua kireälle. Minä lyhensin sitten narua, jos joku tuli vastaan.

Todella kiva, kun sain aloitetuksi pyöräilyn Pimun kanssa ilman että se oli kauhuissaan.

Käytiin ensin lähistöllä olevassa koirapuistossa, mutta siellä ei ollut ketään. Sen jälkeen pyöräiltiin rantaa pitkin kohti kaupunkia, Sakta Farteniin. Siellä nautittiin aurinkoisesta säästä, ja Pimu joi jokivettä. Mukana ollut puhdas vesi ei kelvannut, ilmeisesti ruskea jokivesi on paremman makuista.

Sitten jatkoimme kaupunkiin ja sieltä takaisin kotiin. Tuli noin 7 km ympyrä.

Että hymy voikin olla aurinkoinen, ja loistaa kauas!

Eilen töistä tullessani vastaani tuli somalinainen (ainakin pukeutumisen ja ulkonäön perusteella somali). Hänellä oli mukanaan kaksi poikaviikaria (5-6 v), jotka kulkivat edellä, ja rouva itse kuskasi jotain pienempää lasta kärryssä.

Poikaviikarit olivat niin suloisia, kauniita ja vilkkaita, että hymyilin heille koko naamallani. Kun sitten vilkaisin viikareiden äitiä, hän puhkesi niin leveään ja kauniiseen hymyyn, että se lämmittää vieläkin!

Somalit eivät varmaankaan ole tottuneet, että ihmiset täällä hymyilevät heille, yleensä se on päinvastoin.

Olen nähnyt ihmisten sylkevän heitä kohti, mikä mielestäni osoittaa suurta sivistymättömyyttä ja typeryyttä.

Eikä blogitekstiä ilman omaa viikariani! 

Yllättävä "löytö"

Talo nyt. Tämä on vähän räikeän

näköinen. Ehkä kuvaa on manipuloitu

hiukan.

Eilen vai olikohan se toissa päivänä siskontyttö laittoi FB:n seinälleni erään linkin ja kysyi: Raili - jotenki näyttää tutulta tää kämppä? Onko se juuri SE?

Ja OLIHAN SE  JUURI SE! Nimittäin talo, jonka olen suunnitellut, piirtänyt ja sisustanut, ja osin myös rakentanut. Tuossa linkissä on paljon valokuvia. Tässä aikaisempi juttu.

Harmillista, että ovat maalanneet talon noin räikeillä väreillä, ennen se oli suurin piirtein kallion värinen, ja piiloutui sopivasti luontoon.

Harmi kun ovat pilanneet talon osittain sisäpuoleltakin! Keittiössä oli keraaminen liesi, nyt ihan tavallinen.

Talo ennen. Tämä kuva on otettu
kun oli pilvistä ja harmaata.

Mustasta kivestä tehdyt tasot sekä keittiössä että kylppärissä olivat kauniit. Kivitasoissa kimaltelivat spektroliitit pieninä sateenkaaren värisinä pilkkuina. Kylppärissä se oli erityisen hienon näköinen valkoisen marmorin kontrastina.

Halusin, ettei siinä talossa olisi liikaa saunamökin tuntua, vaikka halusinkin, että siinä on paljon puupintaa, koska se on niin luonnollinen ja kaunis materiaali. Mutta liika on aina liikaa.

Kylppärin vihreä taso on suorastaan hirvittävä ja halvan näköinen, keittiönkin kyllä, ei sen puoleen. Mutta makuja on moneksi, eikä talo ole enää meidän.

Sininen kukkatapetti on vielä sama yläkerran makkarissa. Mulla on tällä hetkellä samaa kuviota oleva sängynpeite omassa makuuhuoneessani. Tilasin tapetit ja kankaat sekä tyynyliinat yms. Englannista, kylläkin K-Raudan kautta. Minulla on silloin hankitut kaikki kankaiset jutut täällä. Jokaisessa huoneessa oli oma, hillitty väriteemansa, ja niihin kuuluivat myös tekstiilit tapettien kuvioiden mukaan.

Muitakin tapetteja on jäljellä. Minä olen tapetoinut suurimman osan huoneista itse.

Hirret haettiin erään sukulaisen maatilalta pohjoisesta, ja ostettiin myös valtiolta samalla alueella. Puut olivat hakkuissa kasvamaan jätettyjä ylispuita. Ne sai kaataa, kun ne olivat siementäneet hakkuualueen, ja pientä männyntainta oli alkanut kasvamaan.

Minäkin kaadoin yhden puun, että voin kehua, että olen ollut puun kaadossa, moottorisaha oli kyllä melkoisen painava nykyisiin verrattuna.

Porealtaassa on juotu jokunen lasillinen shamppanjaa! On olemassa muutama kuvakin, mutten löytänyt niitä tähän "hätään"!

Talo oli Venäjän federaation omistuksessa vuosia, mutta kai se on luopunut siitä. Itse asuimme tässä talossa reilut kaksi vuotta.

Aikaisempi juttu

Mummon murheet

Viime viikon lopulla tapasin taas erään mummon Pimua ulkoiluttaessani. Hänellä on hiukan Pimua pienempi koira, ja ne ovat hyviä kavereita keskenään. Näemme usein ulkoilureiteillämme.

Tämä rouva on mummoikäinen, mutta erittäin elegantti nainen, pitkä, hoikka, tyylikkäästi pukeutuva, reilusti yli seitsemänkymppinen leskirouva. Ei ollenkaan sellainen, joka sopii yleiseen kuvaamme mummoista. Mutta mummo hän siltikin on. Tällä kertaa hänellä oli farkut jalassa. Voi että kadehdin hänen kroppaansa!

Tämä rouva tuntui hyvin surulliselta.. Hän alkoi kertomaan minulle ongelmistaan, lähes itkien.

Mitenkähän ihmiset kertovatkin minulle aina ongelmistaan? Ei se minua haittaa, haluankin auttaa, jos vain voin. Monesti pelkkä kertominen auttaa.

No, anyway, rouva kutsui minut kylään ja minä lähdin, en ole käynyt hänen luonaan ennen. Lähdin, koska tuntui, että rouva tarvitsi tukea ja halusin auttaa.

Rouva sanoi, ettei hän ole saanut nukkua rauhassa. Hänen huoneistoonsa kuulemma tunkeutui joku ihminen yhtenä yönä, ja hän pelkää nyt mennä nukkumaan. Hän oli raahannut huonekaluja oven eteen, ettei tunkeutuja pääsisi sisään uudelleen.

Rouvan mukaan tunkeutuja on hänen psyykkisesti sairas tyttärensä, tällä on avain, eikä hän kuulemma ole saanut avainta pois häneltä. Nyt joka ilta nukkumaan mennessään hän siirtää jonkun huonekalun oven eteen.

Rouva kertoi, että tytär oli vienyt hänen rahansa lipastosta ja penkonut tavaroita, eikä hän itse ollut uskaltanut nousta sängystä kieltämään.

Voi että minua säälittää tämä rouva. Mietin, että onko hän vainoharhainen, vai onko tämä totta. Vanhoilla ihmisillähän voi tulla muistihäiriöitä ja vainoharhaisuutta saattaa olla senkin takia. Hän on itse kertonut, että hänellä on joskus vaikeuksia muistaa asioita, mutta niin on monella muullakin. Minut ja Pimun hän kyllä muistaa aina, ja muistaa milloin olemme tavanneet ja mitä on puhuttu. Hän ei vaikuta sekavalta ollenkaan, päin vastoin, paljon terävämmältä kuin monet muut saman ikäiset.

Tosiasia on kuitenkin, että tämä vanha rouva on huolissaan ja hyvin peloissaan.

Neuvoin häntä laitattamaan oveen turvaketjun. Jos joku avaa oven, hän ei silti pääse sisään, jos turvaketju on päällä. Kerroin mistä sellaisen voi saada. Ja käytiin katsomassa, miten se toimii. Minun ovessani on nimittäin sellainen ja hän tuli katsomaan. Kerroin myös, että minun luokseni saa tulla milloin tahansa, jos olo tuntuu turvattomalta tai on huolia ja tuntuu siltä, että pitää purkaa niitä.

Tässä näkyy saamani keramiikkaruukku (tumma) ja sen
vieressä keramiikkaruusu, jonka sain

Tämä rouva on aikaisemmin kertonut, että toinen tytär on ottanut häneltä auton avaimet pois, eikä anna ajaa autoa. Hän on hyvin loukkaantunut ja pahoillaan siitäkin.

Hän oli ajanut kerran tyttären mielestä liian lujaa valtatiellä, 80 rajoitusalueella, tyttären ohi, kun tämä körötteli alle kuuttakymppiä. Tämä vanha rouva sanoi, ettei hän halua olla tien tukkona, ja että hän ajaa rajoitusten mukaan, ei liian hitaasti, muttei ylinopeuttakaan.

Rouvalla ei siis ole oma autonsakaan käytössä, kun toinen tytär on ottanut avaimet häneltä lupaa kysymättä, kunnioittamatta äitinsä päätösvaltaa omista asioistaan. Kertomansa mukaan häntä ei ole määrätty holhoukseen eikä edunvalvojaa ole määrätty. Ajokorttitestissä hän on kuulemma pärjännyt, eikä häneltä ole kielletty ajamista. Nainen on surullinen ja hyvin loukkaantunut tästäkin.

Rouva kertoi myös, että hänen poikansa oli tehnyt itsemurhan nuorena, ja suru on suuri edelleen. Tottakai on, ymmärrän täysin!

Aviomies oli ollut väkivaltainen ja poika hyvin herkkä ihminen, taiteilijaluonne. Rouva kertoi, että poika ei ilmeisesti jaksanut sitä elämää, mikä heillä oli ollut ja teki ratkaisunsa kolmikymppisenä. Aviomies on ollut varakkaasta suvusta ja perhettään tyrannisoiva, kuulemma ruotsinkielinen. Tuskin se ruotsinkielisyys on asian ydin, mutta rouva kertoi, että mies halveksi häntä, eikä hyväksynyt hänen tapojaan ja ajatuksiaan, ja oli väkivaltainenkin. 

Meillä Suomessahan väkivalta naisia ja lapsiakin kohtaan on Euroopan huippua, vastikään tulleen raportin mukaan. Tämä raportti saikin minut muistelemaan viikon takaista "mummon" tapaamista. 

Ei tämän rouvan elämä olekaan niin auvoista miltä päälle päin näyttää, elegantista olemuksesta huolimatta.

Hänellä oli kaunista ja arvokasta taidetta seinillä, nimekkäiden taiteilijoiden tauluja, pieniä veistoksia ja grafiikkaa, sekä hänen itsensä maalaamia tauluja, keramiikkaruukkuja ja veistoksia. Koti on kaunis, tilava ja valoisa, aistikkaasti antiikkihuonekaluilla kalustettu, ja hyvin siisti.

Rahaongelmia tällä mummolla ei aivan ilmeisestikään ole, mutta ei se raha tee onnelliseksi.

Hän oli niin onnellinen siitä, että saattoi puhua ongelmistaan minulle, että hän halusi antaa lahjoja minulle. Yritin estellä, mutta hän vaati että saa antaa jotain pientä lahjaksi, kun hän on niin helpottunut, kun sai puhua jonkun kanssa.

Sain hänen itse tekemänsä keraamisen ruusun ja myös kivan ruukun. Viime keväänä hän ilmestyi oveni taakse juuri leivottujen karjalanpiirakoiden kanssa, ja kerran lämpimien pullien kanssa. Tämä rouva on todella kiva ihminen, pidän hänestä.

Ei se raha aina tuo onnea, vaikka helpottaakin arkielämää.