Yhä edelleenkin olen miettinyt tuota ihmisen ikuista halua olla toista parempi ja ylempi. Ja sitä tapaa, millä moni sen tekee. Moni nimittäin haluaa polkea toisen ihmisen maan rakoon vain tunteakseen ylemmyytensä.
Olen miettinyt, onko tämä alemmuuden tunnetta, joka yritetään kätkeä polkemalla muita.
Muistan kun 90-luvun alussa itselläkin oli hiukan näyttämishalua, mutta ei koskaan niin, että olisin yrittänyt ylentää itseni toista alentamalla, arvostelemalla ja haukkumalla.
Minä olen aina halunnut nostaa tai kannatella ihmistä, joka on vaikeuksissa tai heikompi, mutta en ole halunnut näyttää omaa pahaa oloani kenellekään, jos sellaista on ollut. Ja totta kai kaikilla on ollut ja tulee olemaankin, myös minulla, joskin myös hyvää oloa. Sehän on elämää.
Kohdallani näyttämisen halu ilmeni siten, että piti hankkia hienoja ja kalliita vaatteita, kulkea aina korkkarit jalassa, olla todella hyvin meikattu ja tukka laitettuna, vaikka menin vain lähikauppaan. Ja minä jos kukaan olin viimeisen päälle laitettu aina!
 |
Kaikki tässä tekstissä oleva kuvat ovat kuvaamiani, tai itse tekemiäni, tai muuten omiani.
|
Olin silloin yrittäjänä, ja silloin pitikin olla viimeisen päälle, kun meni ovesta ulos, ajattelin. Ja olihan minulla aina uusi autokin, ei koskaan paria kolmea vuotta vanhempi.
Vähitellen mieleni muuttui tuon asian suhteen. En enää halunnutkaan näyttää, en olla kulissien ympäröimä - valheen ympäröimä.
Elämän tilanteet veivät moneen suuntaan, ylös ja alas. Opin, että monen elämä on pelkkää kulissia, että kauniiden kulissien takaa löytyykin usein surua ja murhetta, mutta myöskin iloa ja menestystä - siis elämää! Niin löytyi minunkin kulissieni takaa.
Kuitenkin monet jäivät kulissiensa vangeiksi. Päältä päin näytti hyvältä, mutta sisällä olikin murheita, suruja, jopa väkivaltaa. Onneksi minun elämässäni ei ollut tuota viimeksi mainittua koskaan, vaikka sellainen uhka tulikin elämääni pari vuotta sitten.
Kun aloin vapautua kulissien kahleista, huomasin, että elämä onkin paljon värikkäämpää ja rikkaampaa, joskin materiaalisesti köyhempää, muttei varsinaisesti köyhää, olihan minulla työni. Näin jotenkin enemmän. Minun ei tarvinnut esittäää mitään, olin se mikä olin. Ja vapauduin entistä enemmän.
En lähde edelleenkään kaupungille tai lähikauppaan meikkaamattomana, mutta en meikkaa enää kauan, enkä tunne stressiä "onko tukka hyvin, näkyykö kello", vaan pari kolme minuuttia riittää saadakseni itseni huolitellumman näköiseksi. En tietenkään mene halonhakkuuvaatteissa kauppaan!
Juhliin menen edelleenkin viimeisen päälle meikattuna, laitettuna ja näyttävissä vaatteissa, mutten enää korkkareissa. On jotenkin mukavampikin laittautua juhliin, kun ei ole joka päivä suurin piirtein juhlameikki ja -vaatteet päällä.
En ole käyttänyt korkkareita vuosiin, tuhosin jalkani niillä, turhamaisuuttani, enkä kykene enää kävelemään sellaisissa. Reumallakin on osansa tässä asiassa, vaikka se ei enää vaivaakaan alkuaikojen voimakkaan tulehduskierteen jälkeen. Se on melkein poissa, onneksi! Koputan puuta!
Nimenomaan reuman ilmestyminen kuvioihin noin 12 vuotta sitten sai ajattelemaan asioita vieläkin tarkemmin, vaikka tämä prosessi alkoi aikaisemmin. Sitten kahden hyvin läheisen ihmisen vakava sairaus ja leikkaukset, josta he kuitenkin toipuivat, kiihdyttivät tätä prosessia.
Elämässä tapahtui paljon asioita, ja huomasin, että kun kerron asioistani avoimemmin, en voikaan itse niin huonosti. Se oli helpottavaa huomata.
Reuma alkoi tosi pahana tulehduksena niin, etten päässyt edes sairaalaan omin voimin, vaan taksikuskin piti tulla jopa avaamaan ulko-oveni, kun en pystynyt avaamaan sitä itse, en myöskään saanut taksin ovea kiinni jälkeeni.
Olin vasta aloittanut työpaikassani, reilut kolme kuukautta aikaisemmin. Tulin huonekaluliikkeen johtajaksi Göteborgiin Suomesta. Minulla oli ollut yksi ainoa vapaapäivä sinä aikana, yksi lauantai, ja silloinkin olin kuorma-auton mukana apukuskina jakamassa huonekaluja Skåneen, Etelä-Ruotsiin (kantamassa sohvia yms.).
Firma myi huonekaluja myös kiertävien myyjien kautta, heillä oli perävaunullinen rekka täynnä huonekaluja, vuokrasivat tilat aina jostakin paikkakunnalta ja myivät sekä paikan päällä rekasta että tilaukseen.
Minä järjestin näiden tilausten toimituslogistiikan, tein reitit, soitin toimitusajat yms. näiden kiertomyyntien yhteyteen. Joskus jouduin olemaan myös mukana toimittamassa kalusteita, jos joku apukuski oli estynyt.
Kaikista pahin olo tuli silloin, kun makasin sairaalassa ja soitin työnantajalleni. Tämä suomalainen omistaja sanoi tylysti minulle: Jos et halua tulla töihin, ei tarvitse tulla ollenkaan.
Olisinhan minä tullut, jos olisin pystynyt liikkumaan! Olin jo kuukauden ollut niveltulehduksen kourissa, enkä jäänyt sairaslomalle, kun minulle ei ollut sijaista. Kun tulin myymälänjohtajaksi, minulle sanottiin, että myymälässä on viisi myyjää, joiden kanssa teen töitä. Luulin tulevani normaaliin huonekaluliikkeeseen. Eikä siellä ollut muita kuin minä!
Soitin sitten yhdelle kiertomyyjälle ja kerroin tilanteen. Nämä miehet olivat myymälässä aina päivän tai kaksi töissä kiertojen välissä, joskus jopa kolme päivää peräkkäin, mutta aika harvoin kuitenkin.
Tämä ystävällinen mies oli vapaalla, asui Tukholmassa. Me olimme ystävystyneet jo ja hän lensi heti Göteborgiin minun sijaisekseni. Kun pääsin sairaalasta kolmen päivän kuluttua, menin heti töihin, en voinut jäädä sairaslomalle.
Tämä firman omistaja oli oikea despootti ja huijari. Hän perusti myöhemmin kymmeniä liikkeitä Suomen puolelle, silloin oli vain yksi Vantaalla ja kaksi Ruotsissa kun minä aloitin siellä. Minua pyydettiin töihin sinne, kun kuulivat että osaan ruotsin sujuvasti. Huhu kulkee pienellä huonekalualalla nopeasti. Olin silloin tyylihuonekaluliikkeen myymälänhoitajana Vantaalla.
Minä aloin vastustamaan sitä, ettei minulla koskaan ole vapaapäiviä, että minun oli pakko mennä töihin vapaapäivinäkin, koska myymälä oli auki joka päivä. Myymälään ei saanut järjestää myyjää minun vapaapäivilleni, minulla itselläni ei ollut niitä oikeuksia.
Koska olen aina ollut liiankin velvollisuudentuntoinen, tein töitä vapaapäivinäkin, ja vaikka olin tosi kipeänä. Myymälän liikevaihto kaksinkertaistui ensimmäisen vuoteni aikana, joten olin kyllä hyvä työssäni, mitä sitä kieltämäänkään.
Eräs asiakas sanoi kerran, että minun pitäisi mennä lääkäriin, kun vaikutan niin kipeältä, se reumatulehdus oli pahimmillaan silloin, jalka polven kohdalta oli noin tuplasti paksumpi kuin tavallisesti tulehduksen vuoksi.
Vihdoin sain työnantajaani sen verran järkeä, että sain sinne sijaisen itselleni, kun olin vapaalla. Eihän hän voinut minua irtisanoakaan, koska tein hyvää työtä!
Tein kaiken kaikkiaan neljä kuukautta töitä ilman ainuttakaan vapaapäivää, lukuun ottamatta sitä kolmen päivän sairaalakeikkaa.
Siinä vaiheessa päätin, etten enää ole niin kiltti, kuin aina olen ollut - että sanon takaisin, jos joku yrittää käyttää hyväkseen minua tai on ilkeä minulle. Jouduin tosi tiukille opetellessani sanomaan ei, se oli tosi vaikeaa! Olinhan aina taipunut muiden tahtoon.
Sen jälkeen sainkin sitten siirron Tukholman myymälän johtajaksi. Sitten työnantajani perusti yhden uuden liikkeen Tukholmaan ja Ouluun, ja pyysi minua toisen liikkeen johtajaksi.
Minä myönnyin aluksi Tukholman uuden liikkeen johtajaksi, mutta samalla hain uutta työtä. Ja sainkin sitten Luulajasta rautatieasemalta, 137 hakijan joukosta! Suomalaisilla oli hyvän työntekijän maine Ruotsissa, se auttoi asiassa. Minulle sanottiin suoraan, että heillä on suomalaisista vain hyvää sanottavaa.
Muutin Luulajaan.
Se oli hyvä päätös, pääsin eroon todella ikävästä työnantajasta. Minusta oli ollut vaikeaa, kun lehdissä ilmoitettiin suurista alennuksista, ja sitten kun asiakas kysyi, se tuote oli myyty loppuun (sitä tuotetta oli tasan yksi kappale myymälässä, eikä sitä saanut myydä, piti sanoa että se oli jo loppu, mutta mallikappalehan piti olla todisteena, että sellainen tuote on myynnissä muka ollut).
Tämä jatkuva huijaaminen soti minun etiikkaani vastaan, ja hakeuduin pois yrityksestä. En koskaan saanut korvausta tekemästäni ylityöstä, ammattiliittokaan ei halunnut ajaa asiaa, vaikka minulla oli todisteet. Kuukausipalkkani oli kyllä hyvä. En jaksanut ajaa sitä asiaa eteenpäin, joten jatkoin matkaani uusiin haasteisiin.
Tämä huonekalufirma on asetettu konkurssiin pari vuotta sitten, siis nämä kaikki kymmenet myymälät ja huonekalutehdas Suomessa. Ruotsin Göteborgin liike loppui minun lähtööni, he eivät saaneet ketään sinne enää, ja muutaman vuoden kuluttua myös Tukholman liikkeet lopetettiin. Göteborgin liike toimi vain muutama kuukauden tilapäisellä voimalla lähtöni jälkeen.
Tämän yrityksen kontolla oli kymmeniä ja taas kymmeniä kuluttajavalituslautakunnan kehotuksia alkaa toimimaan lain mukaan, sekä Ruotsissa että Suomessa. Muitakin reklamaatioita oli, toimituksen puutteita, takuukorjauksia ei tehty. Asiakkaita kohdeltiin tosi huonosti, jos tuli reklamatioita.
Eräs myyjä oli tosi paha, hän olikin firman omistajan luottomies. Eräs suomalainen nainen oli ostanut sohvakaluston, ja sohvasta katkesi runko melkein heti. Runko oli kokopuuta, ja tässä rungon osassa oli oksanreikä jäänyt tehtaalla huomioimatta, sellaisia ei saa olla pitkissä runkokappaleissa.
Tämä valituksen tehnyt nainen oli jo kahdeksankymppinen. Hänen valituksensa otti vastaan puhelimitse tämä firman omistajan luottomies. Kuulin kuinka hän sanoi
"sohvien päällä ei saa nussia eikä hyppiä! Firma ei korjaa sellaisesta aiheutuneita vahinkoja!".
Olin aivan kauhistunut. Soitin tälle naiselle ja lupasin järjestää asian. Ihmeteltiin siinä yhdessä sitten mitä tehdä. Hän halusi uuden kaluston, halusi maksaakin ihan normaalihinnan. Ja hänelle riitti että käydään korjaamassa se rikkinäinen sohva, jos me voidaan kuljettaa se kalusto hänen pojalleen ilman kustannuksia, poikakin tarvitsi sohvakalustoa.
Järjestin asiakkaalle hyvän alennuksen uudesta sohvakalustosta. Poikani oli silloin koulun ohessa keikkatöissä siellä toisinaan ja me hoidimme kuljetuksen ja uuden sohvakaluston niin kuin sovittiin. Ihme ettei se nainen suuttunut kunnolla ja ilmoittanut siitä mihinkään. Tilasi vielä uuden kalustonkin! Me hoidimme sen asian siis aika hyvin.
Jos tämä yrityksen omistaja olisi toiminut asiallisesti, hän menestyisi edelleenkin, koska konsepti sinänsä oli hyvä. Hän kohteli kaikkia työntekijöitään todella huonosti, minä olin vain yksi heistä. Hän ei enää saanut ketään myymälöihinsä, muita kuin huijareita, ja firma alkoi luisua alaspäin. Maine oli todella pohjassa huonekalupiireissä.
 |
Minä ja Bessi. Ei minun oma koirani.
Ihana karvaturri, 15 v. |
Luulajaan muutettuani työ rautatieaseman junaravintoloiden työnjohtajana ja vastaavana oli todella rankkaa, kun kaksi muuta työnjohtajaa eivät jaksaneet kuin muutaman kuukauden, paloivat loppuun, ja minä sitten toisen henkilön kanssa hoidin hommia monen kuukauden ajan, siis teimme kumpikin kahden työt.
Nämä junatoiminnot oli yksityistetty, eli Ruotsin valtion rautatiet oli kilpailuttanut Pohjois-Ruotsin junaliikenteen välillä Luulaja-Tukholma, Luulaja-Tukholma-Göteborg sekä Luulaja-Kiiruna-Narvik.
Olin aloittamassa tätä touhua tässä uudessa konseptissa, nämä omistajat olivat entisiä rautatieläisiä, siis rautaisia ammattilaisia itse kuljetuspuolella. Tämä oli historiallista, ja minä olin mukana siinä pieneltä osaltani.
Minä olin palkattuna maailmanlaajuisen cateringfirman listoilla ja hoidin ravintoloiden ruokatoimitukset ja työntekijöiden hankkimisen. Näitä alaisia minulla oli noin 50, valtaosa tyttöjä. Nämä alaiset olivat junien mukana junaravintoloiden tarjoilijoina ja työntekijöinä. Minä en kulkenut junissa, mutta pidin huolen, että junissa on myytävänä ruokaa juomia ja että henkilökunta on asiallista ja osaavaa.
Työ oli vuorotyötä, ja jouduin joskus keskellä yötäkin päivystysvuorossa menemään töihin, jos juna oli jumittunut johonkin, joko jonkin vian tai kovien pakkasten vuoksi. Juniin oli saatava ruokaa matkustajille, jos pysähdys kesti enemmän kuin pari tuntia! Silloin normaali ruokamäärä ei riittänyt, koska kaikille piti tarjota syötävää. Junissahan eivät läheskään kaikki käy syömässä matkan aikana, joten kaikille ei ole varattu ruokaa.
Jouduin useimmiten etsimään ruuan toimittajia keskelle korpea, juna sammahti yleensä johonkin Ruotsin Lappiin keskelle ei mitään.
Huomasin sellaisen asian, että yleensä sai apua maahanmuuttajalta, siis yrittäjältä, jolla oli joku pieni ruokakauppa tai kioski, pizzeria tai kebabpaikka tms. Koska juna ei yleensä sammahtanut samaan paikkaan, piti aina etsiä alueelta mahdollinen yritys, joka pystyisi toimittamaan ruokaa junaan, vaikka keskellä yötä.
Useimmiten se apu oli ahkera maahanmuuttaja. Kai he elivätkin aika niukasti, joten keskellä yötä toimitettu 3-6 kilon paahtopaistisatsi ja perunasalaatti oli varmaan tervetullut lisä elantoon. Jos soitti yritykseen, jonka omistaja oli ruotsalainen, ei apua saanut, vaikka olisi maksanut vaikka mitä. Toki joskus sai apua myös ruotsalaiselta, mutta se ei ollut kovin tavallista, ikävä kyllä.
Kerran kävi niin, ettei tällaisella maahanmuuttajakauppiaalla ollut niin paljon ruokaa tarjolla kuin tarvitsin. Hän halusi kuitenkin kai tehdä vähän tiliä itselleen, ja kokosi sitten kaikilta tuttaviltaan (kauppiaita, pizzerian pitäjiä yms.) niin paljon ruokaa, että sai toimituksen täyteen. Tarjoilijatytöt junassa sanoivat, että ruoka oli hyvää ja se oli laadukasta. Näin se yhteistyö toimii, jos on halua, ja pystyy neuvottelemaan asiallisesti.
Joskus soitin junaa lähinnä olevalle huoltoasemalle, jossa oli myös pieni myymälä siinä yhteydessä. Niistä ei yleensä apua herunut, koska pitäjät olivat isojen bensayhtiöiden renkejä, ja moni asia oli hyvin rajoitettu. Eivät olleet varmoja saavatko he tehdä tuollaista keikkaa eivätkä uskaltaneet sitten tehdä, vaikka ehkä haluakin olisi ollut.
Oli se aikaa, kivaa mutta raskasta työtä. Minähän hoidin ne ruokasäiliötkin juniin, eli isoja, alumiinisia säiliöitä täynnä ruokaa joutui nostamaan junan keittiön kylmätiloihin, joista osa oli yli rinnan korkeuden. Joten hauiskin kehittyi siinä jonkin verran! Ahtaissa tiloissa ei ollut tikkaita eikä muitakaan korokkeita apuna.
Tuosta hommasta minä hakeuduin sitten elokuva-alalle. Se olikin toisella tavalla jännittävää ja hauskaakin. Näin elokuvan tekoa aika läheltä, ja tapasin näitä "diivoja", eli suosittuja näyttelijöitä, toiset olivat oikeita diivoja, toiset ihan tavallisia ihmisiä. Olin noissa hommissa koordinaattorina. Olin myös toimistonhoitaja ja henkilöstövastaava samalla. Titteli oli kuitenkin koordinaattori.
Sieltä sitten tie johti tänne Ahvenanmaalle ja näihin ajatuksiin, joita minulla on ihmisen hyvyydestä ja pahuudesta.
Moni sanoo että pitää hyväksyä vain kaikki mitä joku sanoo, ei saa antaa takaisin, on nieltävä vain kaikki ilkeys mitä saa kohdalleen.
Minä olen oppinut sen, ettei niin saa tehdä, ei kaikkea tarvitse niellä. Pitää myös voida sanoa ei, ei pidä hyväksyä kaikkea pahaa mitä kohtaa, pitää vastustaa sitä, jotta se ilkeyksien latelijakin joskus edes kohtaisi vastustusta, ja ehkäpä alkaisi ajattelemaan asioita.
Vastaan voi sanoa ilkeästi tai kiltisti. Minä suosin kilttiä tapaa, mutta joskus se ei auta, ja silloin on otettava järeämmät työkalut - sanat, käyttöön. Mutta liiallisuuksiin ei ole koskaan hyvä mennä, ei ilkeydessä eikä kiltteydessä tai joustavuudessa. Jos se kiltteys ja joustavuus menee niin pitkälle, että sairastuu siitä itse, silloin se on väärin.
Minä en enää suostu siihen, minä aion pitää puoleni vastakin - vaikka minua siitä moitittaisiinkin. Minäkin olen ihminen, ja arvokas ihmisenä siinä kuin muutkin, minullakin on oikeus saada asiallista kohtelua muilta.
Kuitenkin ajattelen koko ajan, että minun pitäisi olla kiltti, en saisi sanoa, en saisi provosoitua, en saisi sitä, en saisi tätä. Ja toiset eivät koskaan ehkä ajattele niin, rynnistävät vain läpi toisten ihmisten herkän elämän murskaten ja tuhoten.
Minä yritän olla tiukempi myös vastedes, voidakseni kunnioittaa itseäni. Kuka voi kunnioittaa sylkykuppia, jos se kuppi ei kunnioita edes itse itseään?
Kaikista pahinta minusta on kuitenkin katsoa sivusta, kun toisia, heikompia, sorretaan ja painetaan maan tasalle ja alle.
Sitä en ole koskaan voinut sietää, vaikka olenkin sietänyt itseeni kohdistuvaa polkemista hyvin, liiankin hyvin. Sen aika on ohi!
Haluan että minusta jää hyvä jälki maailmaan, tai ei jälkeä ollenkaan.
