Pyhäinpäivä

Tänään on pyhäinpäivä. Päivällä on alakuloinen kaiku, onhan tänään vainajien päivä, eikä tämä syksyn pimeys sitä paljon piristä.

Kynttilä palaa isälle ja äidille.

Ajattelin kuluneita vuosia puita sahatessani.

Pyhäinpäivänä vuonna 1972 menin naimisiin, siitä on  kokonaista 39 vuotta tänään.

Nuorena, yhdeksäntoistavuotiaana, maailma tuntui olevan edessäni ja kaikki mahdollisuudet avoinna.

No, elämä opettikin sitten aivan eri asioita kuin kuvittelin, mutta en voi kieltää, etteikö elämäni olisi ollut rikasta - enkä tarkoita rahaa! Siitä on puutetta aina, ja eritoten nyt.

Olen miettinyt, mihin se aika katosi. Se on kulunut tosi nopeasti ja ihan kuin huomaamatta. Miten ihmeessä olen ehtinyt tekemään kaiken sen minkä olen tehnyt? Ja siltikin tuntuu että on paljon tekemättä.

Ulkona pihatöissä, tänään puita moottorisahalla sahatessani ja klapeja liiteriin kantaessani mietin myös että kyllä on turhauttavaa, kun ei enää jaksakaan niin paljon kuin esim. kaksikymmentä vuotta sitten. Olen kömpelömpikin, varovaisempi askelissani. Mieli ei ole muuttunut, mutta kyllä tämä kroppa on muuttunut ihan selvästi heikommaksi. Itse asiassa olen huomannut sen vasta nyt, tänä vuonna.

Tänä päivänä on siis sellainen päivä, jolloin mietin mennyttä aikaa, ja pois menneitä.

Isä ja äiti ovat siellä jossakin - missä, en tiedä, mutta he olivat hyviä ihmisiä, he ovat siellä minne hyvät ihmiset kuuluvatkin, oli se sitten mitä tahansa.

♥♥♥♥♥♥♥

Olen siitä onnellisessa asemassa, ja sisarukseni myös, että minulla on vain hyviä muistoja vanhemmistani. Vaikka kotimme oli köyhä, meillä ei ollut muita suurempia ongelmia. Isä ei juopotellut, ja äiti oli aina iloisella päällä, nauroi paljon.

Silloin harvoin kun isä otti alkoholia, hän muuttui niin kiltiksi, että antoi meille lapsille karkkirahaa vähistä rahoistaan. Kilttihän hän oli aina, ei hiirtäkään raskinut tappaa. Toivoimmekin jopa joskus että isä joisi useammin. Se ei ole monen lapsen toive, päinvastoin.

Isä maalasi tauluja ja soitti itse tehdyllä maniskallaan - näitä mandoliineja hän teki useitakin. Meillä jokaisella sisaruksella on muistona isän tekemä mandoliini ja hänen maalaamiaan tauluja.

Äitini oli aina iloinen ja värikäs ihminen. Hänelle oli tärkeää että kulmat oli maalattu ja että poskipunaa oli laitettu kun hän lähti vaikkapa lenkille. Hänellä oli aina myös tyylikkään värikkäät vaatteet ja tietenkin kultaisia koruja vanhemmilla päivillä. Äitikin taiteili hieman, teki erilaisia kangastauluja. Jokaisella meistä on muistona niitäkin.

Kuvassa isä ja äiti meidän perheelle tyypillisessä tilanteessa, isä soittaa ja äiti on iloinen! Näyttäähän tuossa iskälläkin olevan suu hymyssä! Tässä isällä ja äidillä on vieraana hyvät ystävänsä, eräs pariskunta.

♥♥♥ Ihanat äiti ja isä! Rauha teidän muistollenne! ♥♥♥