Kylmä maailma - kylmät ihmiset

Pirun piirsin itse tänään.

Tähän tekstiini sain aiheen plagiaattikohusta, joka myrskyää samakasassa - tai paremminkin sen sivuilmiöstä.

Miksi ihminen katsoo olevansa oikeutettu tuomitsemaan toisia ihmisiä ilkeilemällä ja mollaamalla, polkemalla maahan jo sinne poljettua? Heti kun löytyy sopiva tilaisuus, jotkut tarttuvat tilaisuuteen ja aloittavat morkkaamisen.

Miksi on niin vaikeaa kirjoittaa asiallisesti mitä mieltä on määrätyistä asioista? Sen sijaan on kuin olisi ihan pakko alkaa haukkumaan ihminen kaikesta muustakin kuin juuri siitä, missä hän on tehnyt virheen.

Miksi pitää olla niin pahantahtoinen?

Tuntuuko se hyvältä?

Tuntuuko siltä, että itse on parempi ihminen kun tekee näin?

Eikö omatunto soimaa?

Eikö tunnu jälkeen päin ikävältä, kun on tehnyt sellaisen ilkeän teon?

Kukaan meistä samakasalaisista ei ole hyväksynyt plagiointia, eikä mollannut henkilöä joka sen asian otti esille, hänhän oli oikealla asialla ja peräämässä tekijänoikeuksiaan.

Mutta miksi pitää jatkaa ihmisen mollaamista, vaikka hän on myöntänyt tekonsa, pyytänyt anteeksi ja luvannut parantaa tapansa?

Miksi pitää vain jauhaa yhä lisää tästä asiasta?

Joku kirjoitti jopa ettei tämä henkilö osaa kirjoittaa. Sehän ei pidä paikkaansa, hän kirjoittaa oikein hyvin, ja toivoisin että hän jatkaisi sillä linjalla.

Toisaalta, jos ei kirjoita hyvin, mutta silti haluaa kirjoittaa? Entäs sitten, pääasia että saa asiansa sanotuksi. Kai silti saa kirjoittaa? Eivät kaikki ole kirjailijan tasoisia, eikä tarvitsekaan. Meitä on moneksi, onneksi.

Eikö tätä morkkaamista jo voi jättää sikseen, jättää se plagioidun tekstin omistajan ja plagiaatin tekijän väliseksi asiaksi tästä eteenpäin?

Olen huolissani tämän maahan poljetun ihmisen terveydestä ja hyvinvoinnista. Miten hän voi nyt, kun kokonainen armeija on käynyt hänen kimppuunsa, hänen, joka muutenkin on hauras?

Saimme lukea hänen blogistaan jatkokertomuksen hänen kärsimyksistään, hänen pääsystään pois mustasta, pohjattomasta kuilusta, jonne hän aina vaan uudelleen vajosi vuosien ajan. Eikä hän vieläkään ole kuivilla. Oli melko rohkeasti tehty, että hän pystyi julkaisemaan noinkin paljon omasta sisäisestä huonosta olostaan ja tapahtumista.

Toivon totisesti ettei hän nyt ole vajonnut sinne pimeään kuiluun takaisin meidän armottomien ihmisten takia.

Eikö meissä ole armollisuutta, inhimillisyyttä tai empatiaa? Hän kärsii varmasti nyt - omaa ajattelemattomuuttaan -  kyllä, mutta eikö tämä jo riitä?

Hän teki virheen, myönsi sen, ja nyt pitäisi päästä eteenpäin. Voisimmeko mitenkään sallia sen hänelle?

Tämä maailma on ihan tarpeeksi kylmä muutenkin.

Palelee...

Massiivisen tanakka rohjake

Noniin!

Tänään kyllästyin kenkien sekasotkuun eteisessä. Olen kompuroinut niihin useammankin kerran ja se on ärsyttänyt minua jo pari viikkoa.

Meillä tehdään remppaa, ja poika on vienyt eteisestä liikaa tilaa vievän vaate/hattu/kenkätelineen pois. Mutta remppa jatkuu muualla kuin eteisessä, se kun ei ole se kaikkein tärkein kohde.

Poika on tuonut työmaaltaan puuta, jota on jäänyt rakennuksilta, ja minä käytin sitten sitä. Ei ollut kevyempää tavaraa, niin tuli sitten massiivinen rohjake. Mutta on ainakin tanakka, jos ulkonäössä ei olekaan kehumista. Ei se tosiaankaan ole mikään nikkaritaidon mestarinäyte!

Ei siinä aikaakaan mennyt, kuin jotain tunti, kun sirkkeli ja ruuvinväännin olivat sopivasti esillä eikä tarvinut keräillä kasaan työkaluja.

Milloinkahan saisi Rohjakkeen maalatuksi? Saanko milloinkaan? Rohjake lähtee sieltä kunhan poika saa tehdyksi kaapiston tuohon Rohjakkeen takana olevan rapun alle.

Koko eteinen pitää rempata, laittaa uudet paneelit ja vanha 70-luvun lopun muovimattokin pitää vaihtaa. On aivan kamala tuo 70-luvun lopun tumma värityskin.

Vastauksia samakasassa olevaan blondikysymyssarjaan

Kysymykset ovat täällä: Samakasa

1. 100 vuoden sota kesti 116 vuotta (1337-1453)
2. Panama-hattu keksittiin Equadorissa
3. Lokakuun vallankumousta juhlitaan marraskuussa
4. Kuningas George IV:nnen oikea nimi oli Albert
5. Kanariansaaret sai nimensä hylkeistä. Canaria latinaksi
tarkoittaa "hylkeiden (=merikoirat) saari"

Montako sulla oli oikein?

Sireeni on hiirenkorvalla! Tähän aikaan vuodesta!

Illalla kävin koirien kanssa ulkona, ja otsalampun kanssa siinä sitten katselin taivasta ja pensaita ja puita. Huomasin että pihasireenimme on alkanut tekemään uusia silmuja!

Kuu oli melko alhaalla, ja keltainen kuin voi! Ruohikko kimalteli kuin kauneimmat timantit, ja huomasin että taitaapa olla pakkasen puolella ensi kertaa moneen viikkoon! Yhtenä aamuna oli kuuraa naapurin pellolla muutama viikko sitten, sen jälkeen on ollut epätavallisen lämmintä.

Oli kaunista!

Kai se talvi nyt sitten tulee. Onkin ollut tosi lämmintä  mutta nyt taitavat sireenin silmut paleltua.

Pitäisi kai ottaa kuvia päivällä, tulisi selkeämpiä. Mutta silmut ovat ehkä paleltuneita jo huomenna. Omenapuissakin oli jo silmuja.

Isänpäivän mietteitä

Isä joskus 70-luvulla

Oikeastaan olen sitä mieltä, ettei mitään isänpäivää tai äitienpäivää tarvitse ollenkaan. Isää ja äitiä pitää muistaa ja kunnioittaa joka päivä.

Moni kulkee sydämessään huoli isästä tai äidistä, tai molemmista. Usein ei ole aikaa käydä tervehtimässä vanhuksia niin usein kuin tahtoisi. Usein asuukin niin kaukana että se on mahdotonta.

Itse asuin vuosia hyvin kaukana vanhemmistani, oli ainainen huoli päällä. Onneksi kaksi ihanaa siskoani asuivat lähellä ja pitivät huolta.

Moni nykyajan vanhuksista on täysin yksin, ja se huolestuttaa minua kovasti.

Nyt on kuitenkin isänpäivä, ja muistelen edesmennyttä isääni. Hän oli hyvä ihminen ja tulee niin lämmin mieli kun häntä ajattelee.

Kuvassa isä katsoo meidän tyttöjen
"boksin" ovesta. "Boksi" oli kesäkäytössä.

Isäni oli hyvin taiteellinen ja älykäs ihminen. Hän oli hyvä matemaatikko, hän piti historiasta ja hänellä oli kielipäätä.

Isä maalaa "Kaskenpolttajat"-taulun jäljennöstä

Hän maalasi tauluja, oli myös kuvanveistäjä (puu-) ja teki musiikki-instrumentteja, mandoliineja, ja yhden pianonkin - niin, ja ksylofoninkin. Hän teki paljon öljyvärijäljennöksiä, myös tilauksesta tuttaville. Isä opetteli ruotsin kielen kun vanhin sisareni Lispe alkoi oppikoulun, opetteli samaa tahtia hänen kirjoistaan. 

Isä oli hieman boheemi tyyppi, pitkähköt mustat hiukset jotka kihartuivat niskasta kauluksen yli. Hän oli hieman etelämaalaisen näköinen vaikka hänellä olikin kirkkaan siniset silmät.

Isä soittaa hanuria, velipoika vieressä.
Äiti katsoo ikkunasta.

Hän ei kuitenkaan ollut kuuluisa muuten kuin paikallisesti ja silloin tällöin häntä haastateltiin paikallislehtiin. Isä oli myös kunnanvaltuustossa muutamia vuosia kun me lapset olimme alaluokilla. 

Hän oli palava vasemmistolainen mutta pettyi kun sai tietää mitä se piti sisällään silloisessa Neuvostoliitossa. Isä oli todellinen idealisti joka uskoi kaikista ja kaikesta hyvää.

Isä osasi ommellakin, hän ompeli meillekin vaatteita joskus, itselleen enemmänkin kun jäi eläkkeelle. Koska äiti kävi töissä, isä alkoi laittamaan ruuankin äidille kun äiti tuli töistä. Keittokirjan hän kävi läpi, kun laittoi ruokiaan.

Isä oli melko komea mies.
Tässä Kuivaniemessä
otettu kuva, ihan meidän
kodin vieressä olevalla
sillalla.

Leipätyönään hän teki kuitenkin kirvesmiehen töitä jossa hän oli erittäin arvostettu. Hän oli myös hyvä muurari ja - niin kuin isäni itse sanoi leikillään - muut tekee mitä osaa, hän tekee mitä haluaa!

Isäni oli erittäin lempeä ihminen, hiirellekään hän ei halunnut pahaa. Hänen mielestään ihmisillä ei pidä olla kotieläimiä, hän sanoi että ne kuuluvat luontoon. 

Isä konsertissa Kemissä,
mandoliinimies vasemmalla takana 11.5.1994

Metsähiiri eksyi meille sisälle, olin aika pieni silloin. Isä ei voinut pyydystää sitä tavallisella hiirenloukulla vaan rakensi loukun missä luukku naksahti kiinni kun hiiri oli mennyt sisälle. Hiiri ei siten päässyt enää ulos sieltä ja säilyi vahingoittumattomana. Sitten isä kantoi hiiren kauas metsään ja toivoi ettei se eksyisi enää sisätiloihin.

Isä sekä siskoni Lispe punaisessa puvussa ja
minä keltaisessa isän konsertissa 11.5.1994.

Tämä oli tyypillistä isää. Isä ei pystynyt meitäkään kurittamaan – äidin piti tehdä sekin vähä mitä tarvitsi. Olimme kuitenkin aika kilttejä lapsia yleensäkin ottaen (näin jälkeenpäin ajatellen) joten sitä ei edes kovin paljon tarvittu.

Variksen pesiäkään eivät lapset saaneet hävittää vaikka monet pitävät niitä vahinkoeläiminä. Isän mielestä niillä on samat oikeudet kuin muillakin eläimillä ja ihmisillä.

Isä nuorena miehenä

Isä ei myöskään juonut paljon alkoholia, vain joskus uutena vuotena, vappuna ja juhannuksena. Kun hän oli pikku hutikassa, hän oli vieläkin lempeämpi kuin muuten. Saimme aina vähän karkkirahaa silloin. Me aina toivoimme että isä ottaisi vähän votkaa kun silloin saimme vähän rahaa. Tuntui aivan hassulta että joissakin perheissä pelättiin kun isä joi.

Isä nuorena miehenä armeijan puvussa.
Hän oli ratsuväessä Hämeenlinnassa,
mutta ei ollut hevosten kanssa tekemisissä.
Isä oli Suomen parhaita morsettajia.
Sen uskoikin, kun kuunteli mandoliinin
soittoa, siinä sormet pelasivat tosi nopeasti.

Meillä oli toisin ja olemme siinä mielessä olleet tosi onnekkaita. Perheemme oli köyhä eikä siihen aikaan, 50-luvulla ja 60-luvun alussa, ollut paljon varaa kun isä oli työttömänä talvet. Meitä oli kuitenkin viisi sisarusta ruokittavana. Työttömyysaikoina hän maalaili tauluja ja askarteli myös muita asioita.

Myöhemmin taloudellinen tilanne parani eikä perheellä enää ollut ongelmia. Isällä oli töitä vuodet ympäriinsä ja myös äiti meni työelämään kun lapset olivat isompia.

Isä oli musiikkiohjaajana kansanopiston pelimannipiirissä viimeisinä elinvuosinaan. Hän myös soitti erilaisissa pelimannikisoissa ja sai muutamia diplomejakin. Hän myös teki nuotteja korvakuulolta ihmisille, jotka osasivat soittaa jonkin kappaleen, mutta nuotteja ei enää löytynyt kaupoista. Tämä ihminen soitti kappaleen ja isä soitti sen sitten ja  kirjoitti nuotit.

Tässä isä soittelee kotitalonsa

keinussa.1984.

Isäni oli vekkuli jo pienenä. Hän kertoili meille lapsille mitä kujeita hän oli tehnyt. Ei koskaan mitään ilkeää tai mikä vahingoitti. Vain huvittavia juttuja jotka tietenkin harmittivat kohdetta jonkin verran kun oli mennyt lankaan. Näistä kujeista isäni kertoi lapsen lapsilleen ja poikani muistelee niitä hauskoja juttuja vieläkin. Pientä pirunkuria piti aina olla - sehän on elämän suola.

Muuten isäni oli aika hiljainen ja ujo ja vähän professorityyppi.

Isä ei onneksi ehtinyt joutua sotaan, hän oli liian nuori, mutta läheltä piti! 

Isä kertoi että hän oli renkinä noin 16-vuotiaana eräässa talossa, jossa oli venäläinen sotavanki töissä. 

Tämä vanki oli katsonut isän  työn kovettamia käsiä, ja sanonut, että meillä pikkupojat kulkevat metsässä harakkan ja variksen perässä, eivät töissää toisilla. Isä aina korosti sanaa "harakkan", kun se vanki ei puhunut kunnolla suomea.

Isä soittaa mandoliinia
Kuva Liisa Lipponen (siskoni)

Isä kertoi, että kerran pikkupoikana hän oli tehnyt pirunkuria pikkuveljelleen. Hän oli veistänyt tikan puusta, maalannut sen oikean väriseksi ja kiinnitti sen ladon seinään koulutien varrelle. Siihen hän sitten laittoi vielä narun, että saattoi vetää siitä ja tikka ihan kuin nokkisi ladon seinää.

25.6.1994 Tyrnävällä.
Tästä näkyy hyvin
isän siniset silmät.

Isä oli myös kantanut kiviä siihen lähelle, Tyrnävällä kun oli vain peltoa eikä siellä ollut paljon kiviäkään pelloilla. Isä meni sitten piiloon ladon taakse naru kourassaan kun pikkuveljen oli määrä tulla koulusta.

Isä aloitti tikan koputuksen ajoissa ja pikkuvelihän innostui siitä tikasta. Ei hän miettinyt sitä, että pyrstökin heilui samaa tahtia kuin pää, elävällähän niin ei käy. Velipoika huomasi kivikasan ja alkoi innoissaan kivittämään, ja meni lähemmäksi ja kivitti. Sitten hän huomasi isän, ja sanoi innoissaan tälle suurin piirtein näin: "Reino, tuossa on tikka, tule kivittämään äkkiä ennen kuin se karkaa!" Hän ei tajunnut että isä siellä naruja veteli.

Isä ja soittokaverinsa omassa
konsertissa Kemissä. Isällä
on itse tehty mandoliini.

Sitten velipoika huomasi jekun ja oli kuulemma suuttunut aika tulisesti. Mutta ei kuitenkaan kivittänyt veljeään.

Tällaisia hauskoja tarinoita isällä oli vaikka kuinka paljon, ja hän kertoili niitä lapsenlapsilleen aina kun lapset olivat hoidossa heillä eivätkä vanhemmat olleet paikalla. Lapset olivat aina innoissaan niistä jutuista, nehän olivat parempia kuin iltasadut.

Viimeiset vuodet olivat hyvin vaikeita pahan reuman takia ja hän menehtyikin vain 67-vuotiaana. Lämpimät muistot ovat seuranneet meitä hänen jälkeensä.

Isä ja itse tehty mandoliini, se soi todella hienosti ja oli
haluttua tavaraa. Kuva Liisa Lipponen (siskoni)

Isä oli todella monitaitoinen, ja kokeilunhaluinen. Sitä minäkin olen perinyt hieman. Mutta olisin halunnut kyllä periä hänen maalaamis- ja soittotaitonsa, mutta eihän kaikkea voi saada. Mutta olipa minulla tosi hieno ja ihana isä!

Kun illalla kävin koirien kanssa ulkona, oli tosi kaunis kuutamo, ja tähdet tuikkivat. Näin kaksi kirkasta tähteä, ja ajattelin että ehkä siellä ovat isä ja äiti, vieri vieressä, niin kuin halusivat olla. Äiti kaipasi isän luokse isän lähdön jälkeen, ja toivottavasti he ovat kohdanneet siellä jossain kun äitikin jätti maallisen vaelluksen taakseen. 

Ehkäpä he kaksi tuikkivat kahtena kimaltavan kauniina tähtenä taivaalla. 

♡ Olette aina ajatuksissani! ♡

Enkelinsiipi - Begonia Corallina - kukkaikkuna

Minulla on pari kolme kaunista enkelinsiipeä. Nämä on kuvattu 7.11.2011 eli tänään.

Ne kasvavat hyvin ikkunasyvennyksessä. Tämä on vanha talo ja ikkunasyvennykset ovat syviä, koska talo on tehty paksusta hirrestä ja eristyskerros siinä päällä vielä. Koska ikkunasyvennyksen alla ei ole lämpöpatteria, enkelinsiipeni viihtyy hyvin jopa talven yli, eikä kasvata pitkää rankaa. Se kukkiikin vuoden  ympäriinsä, vaikka eivät ne kukat ole kovin koristeellisia.

Laitankin pari kolme oksaa samaan ruukkuun, joten kasvi pysyy lyhyenä, tanakkana ja aika leveänä. leikkaan tarvittaessa.

En kastele kukkia kovinkaan usein, ne saavat kuivahtaa välillä. Minulla ei olekaan kukkia, jotka vaativa erityisen tarkkaa hoitoa, ne kyllä kuolevat. Mutta jos kestävät parin kolmen viikon välein tapahtuvan kastelun, voivat ihan  hyvin. Olen vähän laiska näiden kukkien kanssa, vaikka tykkäänkin niistä kovasti.

Viimeisessä kuvassa on toinen kukkaikkuna. Siinä taustalla on tiffanytyö, erään vanhemman ruotsalaisen rouvan tekemä. Sain sen häneltä, kun ostin häneltä käytetyt tiffanytyövehkeet ja materiaalia.

Tein siihen kehyksen, mutta laitoin sen ikkunaan keskeneräisenä, kun oli vähän tilan puutetta, ja se jäi maalaamatta, on nyt luonnon puun värinen. Eipä tuo paljon näy noiden kukkien takaa! Maalaan sitten joskus.

Tässä toinen kukkaikkuna.

Pyhäinpäivä

Tänään on pyhäinpäivä. Päivällä on alakuloinen kaiku, onhan tänään vainajien päivä, eikä tämä syksyn pimeys sitä paljon piristä.

Kynttilä palaa isälle ja äidille.

Ajattelin kuluneita vuosia puita sahatessani.

Pyhäinpäivänä vuonna 1972 menin naimisiin, siitä on  kokonaista 39 vuotta tänään.

Nuorena, yhdeksäntoistavuotiaana, maailma tuntui olevan edessäni ja kaikki mahdollisuudet avoinna.

No, elämä opettikin sitten aivan eri asioita kuin kuvittelin, mutta en voi kieltää, etteikö elämäni olisi ollut rikasta - enkä tarkoita rahaa! Siitä on puutetta aina, ja eritoten nyt.

Olen miettinyt, mihin se aika katosi. Se on kulunut tosi nopeasti ja ihan kuin huomaamatta. Miten ihmeessä olen ehtinyt tekemään kaiken sen minkä olen tehnyt? Ja siltikin tuntuu että on paljon tekemättä.

Ulkona pihatöissä, tänään puita moottorisahalla sahatessani ja klapeja liiteriin kantaessani mietin myös että kyllä on turhauttavaa, kun ei enää jaksakaan niin paljon kuin esim. kaksikymmentä vuotta sitten. Olen kömpelömpikin, varovaisempi askelissani. Mieli ei ole muuttunut, mutta kyllä tämä kroppa on muuttunut ihan selvästi heikommaksi. Itse asiassa olen huomannut sen vasta nyt, tänä vuonna.

Tänä päivänä on siis sellainen päivä, jolloin mietin mennyttä aikaa, ja pois menneitä.

Isä ja äiti ovat siellä jossakin - missä, en tiedä, mutta he olivat hyviä ihmisiä, he ovat siellä minne hyvät ihmiset kuuluvatkin, oli se sitten mitä tahansa.

♥♥♥♥♥♥♥

Olen siitä onnellisessa asemassa, ja sisarukseni myös, että minulla on vain hyviä muistoja vanhemmistani. Vaikka kotimme oli köyhä, meillä ei ollut muita suurempia ongelmia. Isä ei juopotellut, ja äiti oli aina iloisella päällä, nauroi paljon.

Silloin harvoin kun isä otti alkoholia, hän muuttui niin kiltiksi, että antoi meille lapsille karkkirahaa vähistä rahoistaan. Kilttihän hän oli aina, ei hiirtäkään raskinut tappaa. Toivoimmekin jopa joskus että isä joisi useammin. Se ei ole monen lapsen toive, päinvastoin.

Isä maalasi tauluja ja soitti itse tehdyllä maniskallaan - näitä mandoliineja hän teki useitakin. Meillä jokaisella sisaruksella on muistona isän tekemä mandoliini ja hänen maalaamiaan tauluja.

Äitini oli aina iloinen ja värikäs ihminen. Hänelle oli tärkeää että kulmat oli maalattu ja että poskipunaa oli laitettu kun hän lähti vaikkapa lenkille. Hänellä oli aina myös tyylikkään värikkäät vaatteet ja tietenkin kultaisia koruja vanhemmilla päivillä. Äitikin taiteili hieman, teki erilaisia kangastauluja. Jokaisella meistä on muistona niitäkin.

Kuvassa isä ja äiti meidän perheelle tyypillisessä tilanteessa, isä soittaa ja äiti on iloinen! Näyttäähän tuossa iskälläkin olevan suu hymyssä! Tässä isällä ja äidillä on vieraana hyvät ystävänsä, eräs pariskunta.

♥♥♥ Ihanat äiti ja isä! Rauha teidän muistollenne! ♥♥♥

Pomppiiko aurinko?

Klo 08.07
Aurinko ilmestyy juuri tuolta puiden takaa

Eilen aamulla menin koirien kanssa ulos ennen töihin lähtöä kahdeksan maissa.

Oli tosi hieno ja kaunis sää.

Oli kännykkä mukana, ja otin pari kuvaa auringonnoususta. Kun tulin takaisin päin muutaman minuutin kuluttua samaan paikkaan, huomasin että aurinko oli häipynyt, ihan kuin olisi laskeutunut takaisin alemmas! Mitä ihmettä? Eikä se ollut siellä pilven takanakaan! Katsoin ja ihmettelin! Ja kuvasin.

Klo 08.08

Klo 08.14

Höh... kai se aurinko sitten pomppii ylös alas täällä Ahvenanmaalla!